Toukokuun tunteet

Toukokuu on Ranskassa katkonainen, vapaapäiviä keskellä viikkoa ja sen jälkeen pidennyttyjä viikonloppuja: on vappu, toisen maailmansodan voitonjuhla, helatorstai ja sen jälkeinen perjantai ja sitten vielä kai helluntai. Ensimmäisenä Ranskan vuonna en millään meinannut pysyä mukana näissä päivissä, mutta nyt ehkä jo alkavat pysyä mielessä. Tänä vuonna olen ollut todella kiitollinen näistä katkonaisista viikoista – ne ovat antaneet aikaa hiljentyä ja rauhoittua – tai vain katkaissut täydeltä tuntuvat viikot ja antaneet aikaa miettiä, missä minä olenkaan menossa. Ystävän menetys on avannut menneisyyden muistolaarin ja mielessä on käyneet kaikenlaiset vuosien takaiset muistot ja yhteiset hetket. Jopa haaveet ja toiveet – sekä pelot ja synkät hetket.

Kaikista entiten toukokuu on kuitenkin saanut miettimään, miten tätä elämää elää. Kun asetuimme Ranskaan, minusta vallan sai se ”dark side”, pimeä puoli. Kaikki epävarmuus ja epäily sai minusta vallan. Sen sijaan, että olisin uskaltanut heittäytyä täysillä seikkailuun, jäin roikkumaan jonnekin menneen ja tulevan puoliväliin, välitilaan. Moni asia, jonka luulin jo jättäneeni taakseni, olikin taas täysillä edessäni, auki, täynnä kysymysmerkkejä. Tämän toukokuun aikana olen pysähtynyt miettimään sitä, miten todellisuudessa elämme tässä hetkessä – ihan vain tässä hetkessä. Jos tässä hetkessä uskaltaisi tarttua enemmän uusiin asioihin, tilaisuuksiin ja tarjouksiin, ehkä tulevaisuuskiin olisi erilainen. Jos omalle keskeneräisyydelle uskaltaisi nauraa enemmän ja useammin, ehkä lopputuloskin olisi toisenlainen. Ehkä kaikkea ei tarvisikaan ottaa niin tosissaan. Ehkä sitä pimeää puoltakin uskaltaisi katsoa vähän erilailla.

Huomaan usein eläväni oman pääni sisällä, kuvittelevani tekeväni asioita ja tulevaisuutta. Ehkä tämä vie niin paljon energiaa tästä hetkestä, että nykyhetki unohtuu. Unohdun liikaa miettimään, miten asiat voisi olla, että unohdan nähdä sen, mikä on tässä hetkessä totta. Sitten tajusin sen, että hyvänen aika sentään: Minä olen Etelä-Ranskassa. Jos nyt olisin jossain muualla ja kuvittelisin tätä elämää, mitä minä ajattelisin. Ranskalaisia maalaismarkkinoita, viiniä, pitkiä lounaita, ranskalaista tunnelmaa, huojuvia palmupuita, lettuja myyviä kojuja, patonkeja, sorahtavaa ärrää, elegantteja monsieuroita ja madameja, ihanan leppoisia ja etelän korostuksella puhuvia viininviljelijöitä, upeita maisemia, korkeita kallioita, viinipeltoja, vanhoja kyliä, rantoja ja rantakiviä, historiaa, kahvia ja leppeää menoa. Kuinka paljon tai usein olen muistanut, t-o-d-e-l-l-a muistanut, nauttia tästä, mikä on juuri nyt tässä käteni ulottuvilla?

Kuluneen viikon aikana olen opetellut ottamaan vähän etäisyyttä asioihin. Olen ajatellut, että työ on vain työtä, minun ei tarvitse reagoida siihen niin henkilökohtaisesti. Voin pitää sen vähän etäänpänä minusta ja sen sijaan keskittyä siihen, mitä ja kuka minä olen. Kuluneen viikon aikana olen alkanut nauramaan kesken etätapaamisen aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, koska en onnistunutkaan sanomaan ranskaksi sitä, mitä halusin ja sanoin vaan, että sanonpa sanottavani englanniksi. Ja se ei ollutkaan kauheaa. Elämä ei lopulta ole niin vaikea asia, ja jos me emme ota itseämme liian vakavasti, ehkä kukaan muukan ei tee niin. Viime viikolla olen siis pysähtynyt katsomaan laskevaa aurinkoa, kuunnellut öisten öhkömöhkijöiden ääntelyä, maannut auringonpaisteessa, pysähtänyt katsomaan aamuauringossa huojuvaa viinpeltoa, kävellyt keskipäivän aikaan metsässä, juonut viiniä lounaalla, käynyt lounaalla rakkaani kanssa, istunut katsomaan kylvyssä leikkiviä lapsia, nauranut lasten jutuille – ja ehkä ollut enemmän läsnä tässä hetkessä.

Hyvässä tai pahassa – elämä on juuri nyt tässä. Mitä enemmän tunnen, ehkä jopa mitä enemmän sattuu, sitä varmemmin olen läsnä tässä hetkessä, sillä en voi paeta kaikkea ja tällä kertaa en edes halua. Olen tässä – aivan niin kuin elämäkin – tuli mitä tuli.

Sulle kannan kaiken
Vaikket mitään pyydä
Liukumäen rappusista teen
Viltin päällä ulkona
Mehua ja onnea
Erin: Elämä on laina