Punainen lanka

Osaankohan pukea tuntemuksiani sanoiksi. Yritetään. Kun kaksi vuotta sitten mietin tulevaa elämää, jonka vuoksi jätin monta asiaa taakseni, katsoin eteenpäin hämmennyksen vallassa. Mikään tulevasta ei ollut tiedossa tai varmaa. En tiennyt, mitä tuleman pitäisi. Tiesin vain, että jättäisin jotain taakseni saadakseni jotain, mistä en edes tiennyt, mitä se olisi. Luin jonkinlaisia kauhutarinoita siitä, minkälaista elämä voisi Ranskassa olla. Carte vitalin eli sairausvakuutuskortin saamiseen menisi ikuisuus työpaikasta puhumattakaan, tai toisinpäin. Ranskassa ei selviäsi puhumatta ranskaa ja ranskalaiset voivat olla melkoisia törkimyksiä. Aika pian jätin kertomukset lukematta, koska kauhu täytti mahanpohjani ja olin varma, että tulevaisuus olisi katastrofi. Enhän silloin edes puhunut kuin muutaman auttavan sanan ranskaa. Silti pakkasin elämäni matkalaukkuihin ja matkaan lähdettiin.

Nyt kun katson kulunutta kahta vuotta taaksepäin, näen että kaikkea on johtanut punainen lanka, joka on johdattanut minua eteenpäin silloinkin, ja erityisesti silloin, kun en ole sitä nähnyt. Kaikki – ihan kaikki – on lopulta tapahtunut jostain syystä ja ollut lopulta hyväksi. Myös se kaikista isoin ja repivin riita puolisoni kanssa, se joka olisi voinut katkaista kamelin selän, tapahtui syystä. Se sama riita, josta puoli vuotta myöhemmin puhumme ja sanomme, että se teki meille hyvää. Se riita, joka olisi voinut rikkoa kaiken, rakensi suuremman sillan välillemme kuin mikään muu siihen mennessä. Se avasi lopulta myös sydämeni: ei sen takia, että olisin ollut väärässä (kuin sen normaalin verran eli vähän) vaan sen vuoksi, että ymmärsin, että minun oli annettava itsestäni enemmän tullekseni ymmärretyksi. Otin pieniä askelia ranskalaisuuteen, ja opin myös sen, että voimme näyttää heikkoutemme ja ennen kaikkea rajamme – ranskalainen rakkaus kyllä kannattelee.

Olen moneen kertaan miettinut, voiko elämään luottaa. Nyt näen, että kaikella on ollut aikansa ja paikkansa. Niin on ollut ihan pienien asioiden kanssa kuin suurien linjojen kanssa. Minun on tarvinut vain hyväksyä se, mikä on ollut edessäni. Joskus sitä on tarjottu lähes tarjottimella, joskus se on ollut jotain, minkä eteen olen joutunut näkemään vaivaa. Silti kaikella on ollut oma salainen suunnitelmansa, jonka olemassaolo minun on vain täytynyt hyväksyä ja uskoa ilman, että olen tiennyt, että sellainen todella olisi olemassa. Sitä kai voisi elämäksikin kutsua. Sen on se elämän kutsu, johon täytyy vain uskaltaa vastata kyllä. Se on se hiljainen ääni sisälläni, joka kertoo minulle, tuntuuko jokin asia hyvältä vai ei.

Olin työhaastattelussa. Edellisenä päivänä mietin, että helkatti kun jännittää. Kaksi päivää ennen haastattelua menee haahuilessa, sillä en pysty keskittyä mihinkään. Haastattelun jälkeen minut täyttää suuri rauha. Kaikki on hyvin. En tiennyt, mitä tuleman pitää, mutta tiesin, että olin kohdannut yhden pelkoni: olin ollut täysin ranskankielisessä työhaastattelussa. Se saisinko paikan, ei lopulta enää ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että olin uskaltanut toimia sen pienen tunteen ja äänen johdattamana – ja jättänyt sen toisen äänen kuulematta – sen, joka kuiskaa, että et sinä ehkä osaa tai pysty. Mitä jos kaikki menee pieleen? Ja usko minua, kun sanon, että että en onnistunut täydellisesti. Ranskalaiset rakastavat antaa puheenvuoron puhujalle: esittele itsesi ja sen jälkeen me esitämme sinulle kysymyksiä. Mince, pahus, tiesin, että en ollut valmistaunut tähän. Minulla ei ole tarpeeksi kulttuurista referenssiä, että olisin tiennyt, mitä minulta tarkalleen odotettiin. Ensimmäiset viisi minuttia ovat joka tapauksessa kaikista kauhistuttavaimmat. Takeltelen ranskaksi ja en tiedä, mihin lopputulokseen minun odotetaan pääsevän. En ole parhaimmillani. Kysymykset alkavat. Hiljalleen rauhoitun. Tämän osaan. Kaksi kertaa käytän englanninkielistä sanaa, koska en vain muista ranskankielistä vastinetta. Yritän silti olla minä ja puhua avoimesti ja rehellisesti. Loppua kohden alan olla väsynyt, olenhan ollut äänessä jo kohta 40 minuuttia. Huomaan, että virheitä tulee enemmän. Silti tiedän, milloin onnistun, mutta tiedän myös, missä epäonnistun. Kotiinajaessa mieli on kuitenkin rauhallinen. Tänne minä kuulun nyt. Ranskalainen elämä on asettunut minuun. Minä voin epäonnistua ja onnistua – täälläkin.

Iltapäivän päätteeksi puhelin soi. Madame, työpaikka on teidän, jos vain otatte sen vastaan.

Il suffit d’y croire · Hoshi


Il suffit d’y croire
Riittää, että uskot siihen
Où que se cache l’espoir
Mihin tahansa toivo on piiloutunut
Il suffit d’y croire
Riittää, että uskot siihen
Et qu’importe ce que nous renvoie le miroir
Ja mitä tahansa peili meille heijastaa takaisin
Il suffit d’y croire
Riittää että uskot siihen
Tant pis pour les idées noires
Anna synkkien ajatusten olla
On va pas éteindre le soleil
Me ei sammuteta aurinkoa
Ni les étoiles dans le ciel
Eikä tähtiä taivaalta
Il suffit d’y croire
Riittää, että uskot siihen
Il suffit d’y croire
Riittää, että uskot siihen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s