Tyhmiä kysymyksiä

Huh, haastavasta syyskuusta ei ole vielä selvitty, vaan se jatkaa yhä koettelemista. Olen edelleenkin väsynyt, mutta samalla vähän helpottunut, huojentunut ja ylpeäkin itsestäni. Mistä kaikesta olemme jo selvinneet: yhdestä uudesta haasteesta, vaikka uusia tuntuu tulevan samaan tahtiin. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta olen huomannut ranskalaistuneeni. En ehkä niin, että olisin jotenkin enemmän ranskalainen kuin suomalainen tai ennenkään, mutta en enää pelkää (kuin ehkä ihan vähän). En ujostele ranskankieltäni, olen saanut huiman annoksen itseluottamusta ja huomaan, että hei, minähän selviän, ranskaksikin ihan mistä vain! Ehkä se oli se: anna tulla mitä vaan, minä olen täällä. Tosin nyt ihan kohta voisi jo riittääkin, sen verran on haastetta ollut.

Kauan kaipasin sitä selvyyttä ranskankielellä: että voin vain avata suuni ja puhua. Jihuu, nyt olen siellä. Vain kaikista vaikeimmat lauserakenteet vaativat pohdintaa. Olen ihan varma, että kaikki ei tule aina oikein, mutta onko sillä nyt suurta väliä. Ranskalainen sorahtava r-kin alkaa löytyä, ei kaikissa sanoissa, mutta joissakin. Osaan selittää melkein mitä vain, tai ainakin keksin jonkin kiertoilmauksen. Kyselen mieheltäni tai googlailen sanoja, joita en tiedä: bensapumppu: kuinka tyhmää, se on tietenkin pompe d’essance. Jotkut asiat ovat liian helppoja, jotta ne ovat vaikeita. Muistan, kun alussa töissä ihmiset puhua pulputtivat: je bosse… En ollut varma, mitä se tarkoittaa, bosser. Onko se pomottamista, johdettuna sanasta boss? Ei, vaan ihan vain työn tekemistä puhekielellä.

Seuraava vaihe elämässäni on todellakin tyhmien kysymysten esittäminen. Jotkut sanat eivät muistu mieleen ilman kontekstia ja sitten on tietenkin asioiden hoituminen. Kotona tietäisin, miten kaikki toimii, mutta täällä en niinkään. Lääkäriin mennessä pitää olla vapaaehtoisen sairausvakuutuksen korvausprosentit mukana, ja senkin lappusen saa joka vuodelle uudestaan. Arvatkaa, oliko minulla ensimmäisellä kerralla edellisen vuoden lappu mukana. Apteekissa on pakko kysyä, kun olen saanut lääkemääräyksen vuodeksi, ja tässä ei lue mitään määriä, tämän lapun kanssako tulen aina vain uudestaan tänne vuoden ajan. Nyt on vain pakko mennä sinne toisenlaiselle epämukavuusalueelle ja kysyä ne tyhmät kysymykset. Miten oliivipuita hoidetaan? Mitkä täällä on talvikuukausien kukkia? Paljonko maksaa roskien tyhjennys? Sitten vielä se, kun minusta alkaa tuntua enemmän ja enemmän kotoisalta täällä, unohdan, että olen erilainen ja sitä varten minun pitää kantaa joka paikkaan passia mukanani. On pakko muistuttaa itseäni siitä.

Sitten ne ihmeellistä ihmeellisemmät asiat, joita on usein ihmetelty ystävien kesken: Mihin leivät tai tarkemmin ottaen patongit katoavat Ranskassa? Ihmiset ostavat suuriakin määriä patonkeja, kukaan ei näytä niihin koskevan illallispöydässä, mutta aamulla niitä ei ole missään. Tämä koskee meidän omaa kotiakin. Yritäpä lounasaikaan etsiä edellisillan patonkia, sitä ei varmasti enää löydy. Kuka se on syönyt ja milloin, se on yhä minulle mysteeri. Patonki on tietenkin lähes pyhä asia ranskalaiselle ja olen itsekin siihen mieltynyt. En tunne varmaan milloinkaan itseäni enemmän ranskalaiseksi kuin kävellessäni patonki kainalossa kotia kohti. Patonkiin liittyy myös uskomuksia, kuten se, että sitä ei koskaan saa laittaa väärinpäin, siis pohja ylöspäin, pöydälle. Tämä uskomus tulee keskiajalta, jolloin leipuri varasi pyövelille patongin kääntämällä sen väärinpäin leipäpinossa.

Samaan aikaan kuin olo alkaa tuntua kotoisalta, yhä tärkeämmältä tuntuu suomalaiset tutut asiat: muumimukit ja puutarhakaupasta löydetyt Fiskarsin työkalut. Olen myös löytänyt pohjoismaalaisen sisustuskaupan ja sieltä tuotteiden nimistä löydän tuttuja suomalaisia sanoja. Tuntuu tärkeältä, että kodissa on jotain tuttua ja suomalaista, niitä perisuomalaisia asioita, mistä en ehkä Suomessa välittäisi. Yhä enenevässä määrin sanon ylpeydellä, että lapseni ovat syntyneet Suomessa ja minäkin olen suomalainen sen sijaan, että ärsyyntyisin alkuperäni perään kyselijälle. Täällä pikkukylässä alan varmaankin jo olla tuttu näky pikkuautoineni ja vaaleine hiuksineni. Opettajatkin tietävät vilauksen minusta nähdessään, keitä lapsia tullaan hakemaan.

Sopeutuminen on vaatinut huiman määrän aikaa. Silti se on tapahtunut. Nyt voin jo katsoa taaksepäin niitä epätoivon hetkiä ja ajatella, että onneksi jaksoin sen ajan ylitse. Jotain uutta on alkamassa enkä vielä tiedä tarkalleen, mitä se on. Kutkutus jatkuu kuitenkin ja monta kertaa ajellessani tunnen suurta tyytyväisyyttä juuri tästä hetkestä. Tämä hetki tai syksy ei ole ollut täydellinen. Se on kai elämän tapa näyttää, että elämässä on kyse hetkistä ja niihin tarttumisesta. Me voimme tehdä mitä tahansa suunnitelmia me tahdomme ja lopulta elämä on se, joka näyttää meille suunnan, mitä kohti menemme. Se – jos mikä – tekee elämästä jännittävän. Ja tällä hetkellä vähän väsyttävänkin.

Joyce Jonathan : Prends ton temps

Prend ton temps, laisse un peu souffler le vent
Älä kiirehdi, anna tuulen vähän puhaltaa
Et quelque soit le dénouement
Ja oli lopputulos mikä tahansa
On se dit ni adieu, ni peut être, ni attends
Me ei sanota hyvästit, ei ehkä, ei odota
C’est pas facile mais prends ton temps
Se ei ole helppoa, mutta älä kiirehdi
Un jour on en rira surement
Yhtenä päivänä me varmasti nauretaan sille
Ne gâchons pas tout maintenant
Ei pilata kaikkea nyt
A quoi bon chercher les pourquoi, les comment
Mitä hyötyä on etsiä miksi tai miten.
Ca ne sert à rien
Se ei auta mitään.

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s