Joskus muutos tapahtuu hitaasti ja hiljalleen, niin että lopulta ei edes tiedä, milloin jotain muuttui. Viime viikkoina olen ymmärtänyt, mitä minulle on tapahtunut: olen tainnut vihdoin antautua tälle kokemukselle, tälle elämänmuutokselle. Tänään istuin bussin kyydissä ja katsoin upeaa kauniisti rakennettua haussmannilaistyylistä ranskalaistaloa, sen koristeisiä parvekkeita ja veistoksellisia räystäitä. Tarkastelin jykeviä ovia, joista tiedän jo kokemuksesta, että ovi on raskas ja sen avaamiseen täytyy käyttää voimaa. Yhtäkkiä onnen tunnen vyöry ylitseni. Tunnen onnea tästä kokemuksesta, katson toisen talon edessä liehuvaa sini-valko-punalippua. Olisin niin monta asiaa köyhempi ilman tätä kokemusta. Katselen ohikulkevia ihmisiä, noita gallialaisia olentoja, joiden käyttäytymistä olen niin monta kertaa ihmetellyt, joiden koukeroista kieltä olen monta kertaa hämmästellyt. Yhtäkkiä tunnen outoa yhteenkuluuvuden tunnetta heidän kanssaan. Olen alkanut tuntea itseni osaksi tätä kaikkea.
En ole kokenut kulttuurishokkia. En sellaista, että olisin varsinaisesti ollut järkyttynyt jostain tai ”inhonnut” elämää täällä. Olen kärsinyt vieraudentunteesta. Olen kaivannut sitä oloa, että kuulun johonkin. Olen ollut vieras vieraiden keskuudessa. Olen katsonut elämääni ulkopuolelta ja toivonut, että pääsisin johonkin sisälle, sille pitkään olin jotenkin aina väärässä paikassa väärään aikaan. Olen tuskaillut kielen kanssa ja jossain vaiheessa vaipunut lähes epätoivoon, että en koskaan opi laittamaan asioita lauseessa oikeaan paikkaan. Olen ajatellut, että en koskaan opi ymmärtämään nopeasti, aivan liian nopeasti, polveilevaa ranskalaista, joka innoissaan ei ajattele, että en pysy tämän ajatustulvan mukana.
Vuosia sitten vielä ollessani Suomessa vaihdoin työpaikkaa, johon en tuntenut sopeutuvan millään. Olin liian kokematon, yhä uudelleen minulle niin kerrottiin. Koin olevani vääränlainen sopiakseni joukkoon. Lähes vuoden verran tempoilin, tuskailin ja yritin päästä pois. Hain uutta työpaikkaa, pääsin haastattelun, ei muuta. Soitin toiseen työpaikkaan, jossa pomo sanoi juuri ennen soittoani palkanneen toisen henkilön. Kaikkialla oli seinä vastassa, kunnes lopulta ymmärsin, että minun oli lopettava pakeneminen ja antauduttava kokemukselle. Lupasin itselleni, että vuoteen en hakisi uutta työtä vaan katsoisin, mitä tämä kokemus minulle opettaa. Silloin alkoi tapahtua ja se vuosi muutti elämäni. Mikään ei ollut enää entisellään, mutta minun oli ensin antauduttava. Annettava itseni kokonaan tuolle kokemukselle.
Tänä keväänä tuo sama ajatus tuli mieleeni. Minun on antauduttava tälle uudelle kokemukselle täällä, tälle uudelle kulttuurille. Minun on annettava itseni kokonaan ja lopetettava pakeneminen. Antaa tulla mitä vaan, minä olen täällä. Samalla ymmärrän, että ranskankieli on opettanut minulle, että mikään ei ole mahdotonta. Minä pystyn tekemään mitä tahansa vain päätän tehdä. Olen oppinut ranskan, tuon mahdottoman kielen. Tänään kuuntelen mitä tahansa papatusta ilman ongelmia. Toisinaan vielä hapuilen joidenkin ilmausten kanssa, mutta sanat löytävät oikealle paikalle lauseessa, joskus jopa ajattelen ranskaksi. En ole enää kielipuoli vaan tasavertainen muiden kanssa. Kukaan ei saa minua enää vaikenemaan. Olen löytänyt ranskalaisen minäni.
Toisinaan päädyn hämmästelemään pelkästään sitä, miten aivomme toimivat. Ajan kanssa ne oppivat ihan mitä tahansa. Ne oppivat uuden kielen, ne oppivat sanoille uuden merkityksen. Ne oppivat ymmärtämään, miten tämä kieli rakentuu ja ne oppivat ymmärtämään kulttuurillisesti oikean ja väärän, kieliopillisesti oikean ja väärän. Hiljalleen aivoihini rakentuu aivan uusi rakenne: uusi tapa havainnoida maailmaa, kieltä ja ympäristöä. Ne oppivat ymmärtämään uusia ilmauksia ja uusia tapoja sanoja asioita. Samalla sinne jää jo ne vanhat tutut polut, jotka vievät minut takaisin sinne omaan kotoisaan maailmaani. Sanoja, joiden merkityksen tunnen niin hyvin, että pelkästään niiden kuuleminen saa hymyn takaisin huulille, sillä niiden merkitykseen olen syntynyt. Ne ovat kokemuksia ja sanoja, jotka eivät lähde minusta koskaan pois, vaikka rakentaisin kuinka monta kerrosta tahansa niiden päälle. Ne ovat minä, perustani, ja niiden varaan voin aina luottaa, antautua tänäänkin.
Antautuminen on pelottavaa. Liikkeen pysäyttäminen kauhistuttaa. Kun pyristelee vastaan, voi kuvitella tekevänsä jotain, vaikka todellisuudessa ei tapahtuisikaan yhtään mitään. Antautuminen on sen hyväksymistä, mitä on. Joskus hankalaa on se, että muut ympärillä eivät osaa auttaa sinua sopeutumaan. He eivät tiedä sinun kokemustasi, he eivät tunne sinua ja itsestä tuntuu, että olen erilainen kuin muut. Kun antautuu, lakkaa kuluttamasta energiaa väärään asiaan. Silloin jopa hiljentyminen tuo energiaa pyristelyn sijaan. Ensimmäinen askel oli sen hyväksyminen, että täällä olen erilainen eikä elämä jatku samanlaisena kuin se on ollut. Tämän jälkeen aloin nähdä sen, mikä tässä hetkessä on totta. Aloin nähdä tämän elämän ihmeellisyyden, sen kauneuden, joka edessäni on ollut koko ajan, mutta pyristellessäni en ole ehtinyt sitä huomaamaan. Huomasin myös sen, että voimme oppia ihan mitä vaan, voimme tehdä ihan mitä vaan päätämme. Silloin huomaan, kuinka jotain uutta avautuu eteeni. Sen sijaan, että näkisin edessäni esteitä, näen mahdollisuuksia. Elämä avautuu eteeni aivan uutena täynnä uusia mahdollisuuksia, joita en ole aikaisemmin huomannut. Antaa tulla mitä vaan, minä olen valmis.
Vasta kun sä tulit minun tarinaan,
on jokaisella sivullani tarkoitus
Sä saat mut luottamaan, että luet mut loppuun
Mun koko sydän sinut tähän haluaa
Olet minun peloilleni karkoitus
Sä saat mut uskomaan onnelliseen loppuun
Kaija Koo: Onnellinen loppu
Ranskattarena 