Mikä henkinen helpotus, kun sunnuntai-iltana Ranskan pääministeri Edouard Philippe esitteli jonkinmoista suunnitelmaa kotiarestista poistumiselle. Tuntuu helpottavalta ajatella, että tämä eristäytyminen voi oikeasti päättyä, että pääsemme ulos, että elämä voi jatkua edes vähän normaalimpana. Sen pääministeri sanoo painokkaasti: elämä 11.5. ei tule olemaan ollenkaan tai pitkään aikaan sellaista kuin elämä oli tätä ennen. Juuri nyt en edes välitä siitä. Aivan sama, kunhan vain pääsemme ulos. Suunnitelmia koulujen avaamiselle tehdään, mutta mitään tarkkaa tietoa ei vielä ole. Kaikenlaisia malleja esitetään. Joidenkin ehdotusten mukaan ne lapset, joilla on eniten vaikeuksia pysyä opetuksessa mukana, palaavat ensimmäisinä takaisin kouluun tai sitten ensin puolet luokan oppilaista palaavat ja sitten muut. Tai sitten suomalaisittain ajateltuna ekaluokkalaiset palaisivat ensin ja kuun lopussa kaikista pienimmät koululaiset kuten meidän koululaisemme. Luokassa saisi ehkä olla korkeintaan 15 oppilasta. Montpellierin maire eli pormestari/kaupunginjohtaja on koulujen avaamista vastaan. Kaikki on vielä epävarmaa, joten ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Minä olen aivan täysin kyllästynyt tähän oleskeluun ja siihen, että energia ei virtaa. Juuri nyt odotan vain sitä, että pääsemme ulos, rannalle, jossa voi tuntea auringon lämmön kasvoilla, merituulen virkistävän tuulahduksen, joka karkottaisi tämän tunkkaisen ilman ja seisovan energian. Odotan, että saisin istua rantahiekalla, siemailla kahvia ja katsoa, kuinka lapset juoksevat nauraa kikattaen väistellen rantaan lyöviä aaltoja. Mitä tahansa kuin tätä loppumatonta sunnuntaita.
Pakko kuitenkin tunnustaa, ettei tässä kotiarestissa ole vain huonoa, vaan on tästä tullut jotain hyvääkin. Tietenkin jooga ja siihen käytettävissä oleva aika on yksi niistä sekä se, että olen jälleen huomannut sen hyvää tekevät vaikutukset. Toinen asia on, että lapset ovet lähentyneet toisiaan. Onneksi on olemassa se maailman paras leikkikaveri siinä ihan vieressä, vaikka joka päivä on vähän nahisteltavakin. Ehkä myös perheenä olemme tiivistyneet samoin kuin parisuhde on vahvistunut. Alun perin pelkäsin, että me tappelemme koko ajan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka toisinaan erimielisyyksiltä ei voikaan välttyä. Sen lisäksi tämä poikkeusaika on lähentänyt minua henkisesti ranskalaisiin. Olemme tietenkin tässä kotiarestitilanteessa sen takia, että ranskalaiset ovat kovapäinen kansa, joka tekee, mitä huvittaa toisin kuin me pohjoismaalaiset, jotka noudatamme sääntöjä ja uskomme helpommin valtaapitäviä. Siitä huolimatta tämä kokemus on ehkä ensimmäinen konteksti, jonka voin jakaa ranskalaisten kanssa. Meillä ei ole samaa kulttuuritaustaa, mutta tämä kokemus yhdistää meitä, halusin tai en.
Ranskalaiset – tai ainakin etelä-ranskalaiset – ovat yhtä hitaasti lämpiäviä kuin suomalaiset. Ystävystyminen ei käy nopeasti eikä helposti. Siihen tarvitaan aikaa – paljon aikaa. Yleisesti ottaen etelä-ranskalaiset ovat ystävällisiä ja leppoisia, mutta ystävystyminen on todella haastavaa. Sitten, kun pääsee niin pitkälle, että joku vihdoin kutsuu sinut kylään, voi sanoa saavuttaneensa ensimmäisen virstanpylvään ystävystymisen tiellä. Samalla lailla aluksi kaikki on vähän vaikeaa. Kaikenlaisia asioita täytyy todistaa mitä erilaisimmilla papereilla. Mikään ei ole mahdotonta, mutta joskus vähän hidasta. Aluksi saa moneen kysymykseen vastauksen, että ei onnistu ennen kuin tämä tai tämä paperi on valmis. Sitten, kun pikkuhiljaa paperit ovat löytyneet ja ehkä on tutustunut yhteen jos toiseenkin ihmiseen, kaikki alkaa toimia. Kun tuntee jonkun joka tuntee jonkun, hiljalleen asiat alkavat sujua omalla painollaan. Yhtäkkiä huomaa, että kukaan ei kysykään sitä jotain paperia, vaan siitä, mikä oli mahdotonta, on tullut mahdollista.
Me suomalaiset emme olemme ainoita, joilla on ennakkoluuloja muita kansalaisuuksia kohtaan. Mikähän olisi se ennakkoluulo tai yleistys, mikä meillä on ranskalaisista? Ranskalaisten vapaa suhtautuminen rakkauteen vai että ranskalaiset ovat aina valmiita pieneen flirttiin? Vai joku muu? Kaikilla ranskalaisilla ei tietenkään ole mitään mielikuvaa Suomesta tai suomalaisista. Ei ehkä mitään käsitystä siitä, mikä on suurin elinkeinomme tai kuinka paljon meitä oikein on. Sitten on tietenkin heitä, jotka ovat ehkä matkustaneet Suomessa tai muuten tietävät jo meistä jotain. Suomalaisten runsas alkoholinkäyttö ei kai ole enää mikään salaisuus Euroopassa. Sitten, jos puhutaan suomalaisten sosiaalisuudesta tai kommunikointitaidostamme, on vähemmän kivaa, jos joutuu itse ennakkoluulojen kohteeksi. Kun sanon mielestäni oikeutetun mielipiteen asiasta ja saan vastineeksi ryöpytyksen siitä, kuinka epäkohteliaasti ja tökerösti mielipiteeni esitin, ja sen lisäksi vielä pohdiskelun, johtuuko se suomalaisuudestani, tunnen tulleeni väärin tuomituksi. Niin, kuka meistä ei olisi joskus tuominnut vastoin parempaa tietoa, mutta kun se kohdistuu omaan itseensä jonkin niin absurdin asian, kun kansalaisuuden takia, antaa se vähän perspektiiviä siihen, mitä toiset ihmiset saattavat joutua kohtaamaan päivittäin. Tekisi mieli polkea jalkaa maahan ja huutaa epistä!
Kuudes viikko kotieristystä on käynnissä, joten ainakin vielä 3 viikkoa jäljellä. Odotan vain, että pääsemme ulos, jonnekin kauemmas kuin kilometrin päähän. Kovasti kaipaan virikkeitä, ihmisiä, aurinkoa, lintuja, kevättä ja kesää, hymyjä ja naurua. Eristyksessä omat jutut alkavat olla melko ala-arvoisia ja huvituksia on pakko löytää, mistä tahansa. Eilen katsoin ranskalaista tv-lähetystä, jossa eri asiantuntijat esittivät arvioitaan koronaviruksesta ja epidemian kulusta. Yksi asiantuntija oli sukunimeltään Kekulé ja nyt olen siitä asti nauraa käkättänyt tuolle nimelle. Se vain osuu minuun tämänhetkiseen lähes epätoivoon vaipuneeseen nauruhermooni. Täällä professori Kekulé päättää lähetyksen tähän.
Voisin olla meistä se rohkein
Tavoitella tähtiä
Enkä muistais meriä joissa oon
Uinut
Ja kenen kans oon maljoja juonut
Väkevästi seison tässä
Hiljaisessa elämässä
Mä jään tähän
Viikot veden lailla ne soljuu…
Laura Närhi: Hiljaisia päiviä
Ranskattarena 