En tykkää pelätä. En ylipäätänsä pidä pelosta, mutta erityisesti en pidä siitä, että pelkään jotain. Tietenkin siis pelkään monia asioita, niin kuin kuka tahansa meistä. Minun pelkoihini kuuluvat nykyään myös korkean paikan kammo, joka on tullut iän myöten, sillä nuorena se ei minua pelottanut. Nyt huomaan, että vuosi vuodelta minua pelottaa korkeat paikat yhä enemmän. Sitten minua pelottaa tietenkin se, että läheisilleni tapahtuu jotain pahaa, mutta mennään nyt ehkä vähän konkreettisempiin pelkoihin, sellaisiin pelkoihin, joita en halua tuntea. Minä pelkään hevosia, sillä pienenä minua potkaisi hevonen reiteen. Tämä on ollut ”täytyy tehdä jotain” -listallani jo pitkään. Haluaisin nimittäin päästä tästä turhasta pelosta eroon. Toinen asia, mitä pelkään on esiintyminen, siis julkisesti puhuminen kohtalaisen kokoiselle väkijoukolle. Inhoan sitä, koska tiedän, että en ole hyvä siinä. Mitä siis teen, kun yliopistolla puheen tuottamisen tunnilla opettaja kertoo, että jokaisen on pidettävä kaksi alustusta, yksi annetusta ja yksi vapaasti valittavasta aiheesta? Tietenkin sanon ensimmäisten joukossa haluavani esiintyä heti seuraavalla viikolla. Pelkoa päin, sillä minä haluan päästä turhista peloista eroon. Ei tänne pelkäämään ole tultu.
Tiedän, mistä esiintymispelkoni juontuu: lapsena tapahtuneesta ”traumasta” tietenkin. Muistan olleeni ehkä 4- tai 5-vuotias ja halunneeni laulaa ”Tuiki tuiki tähtösen” -päivähoidon joulujuhlassa. Muistan sen, kuinka seisoin esiintymislavalla ja kuinka en ehkä löytänyt oikeaa säveltä tai unohdin sanat, jotakin sellaista. Sen sijaan muistan yhä hyvin häpeän ja epäonnistumisen tunteen. Muistan sen, että en onnistunut, en osannut. Siitä se johtuu, jonkin asteinen esiintymiskammoni. Vaikka kuinka yritän hallita sitä, esiinnyn liian harvoin, että pääsisin sen yli. Jostain sieltä syvältä ne lapsuuden muistot silti lyövät aikuisen ihmisen yli. Muistan olleeni jo yliopistossa, kun sain ensimmäiset järkevät esiintymisohjeet ruotsin opettajalta. Pidä huoli, että seisot kahdella jalalla. Muista hengittää. Kaksi todella järkevää ohjetta. Ylä-asteelta tai lukiosta en muista kuin väkinäiset kirjaesitelmät, ei niistä varmaan ohjeistettu paljoakaan. Täällä Ranskassa fonetiikan tunnilla opettajani heti huomaa, missä on vika. Rentoudu, liikuta kehoa, älä jännitä, puhut koko keholla, ei vain suulla. Rentouta leuka, ääni kulkee paremmin. Tänne astiko minun piti tulla oppimaan esiintymään.
Katsoin Suomen suurlähettilään Ranskassa pitämän Suomen esittelyvideon Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella, jossa hän kertoo ranskaksi Suomesta. Kaikki pisteet siitä, että hän puhuu ranskaa, ja hyvin menee. Silti hänen jokseenkin monotoninen ja hymytön esiintymisensä muistuttaa siitä, mitä suomalainen esiintyminen on. Kunhan puhutaan, eihän Lahdessa tai suomalaisuudessa nyt mitään erittäin ilahduttavaakaan ole. Ihanaa kuitenkin, että suurlähettilästä alkaa jo vähän naurattaa siinä vaiheessa, kun hän puhuu perunasta, meidän puikulasta. Jotain iloa siis! Tämä on kuitenkin tyypillinen esimerkki siitä, miten meitä suomalaisia kai valmennetaan esiintymään: ei mitenkään. On niitä, jotka ovat luontaisesti loistavia, ja meitä jotka kauhulla joutuvat esiintymään. Pakolliseen oppimäärään mitään ainetta ei kuitenkaan kuulu se, että meitä opetettaisiin esiintymään ja ilmaisemaan itseämme luontevasti.
Esiintykseni aiheeksi olin valinnut minulle läheisen Feminicide-aiheen eli naisiin kohdistuvat surmat. Miten siis ensiesiintymiseni ranskaksi meni? Lopulta kai ihan hyvin. Eihän se helpoimpia asioita ole, sillä itse asian lisäksi on muistettava ranskan ääntämys ja kielioppi. Sen lisäksi jännittää, vaikka kuinka ajattelisi, että se on ihan tyhmää. Noudatin kuitenkin mieheltäni oppimaani jippoa: harjoittelin joka päivä vähintään 3 kertaa puhumaan esitykseni läpi niin, että osasin kutakuinkin ulkoa sen, mitä halusin sanoa. Sen lisäksi tein itselleni niin hyvät muistiinpanot, että jos unohtaisin, mitä minun piti sanoa, saan kiinni ajatuksesta. Edelleen minua jännitti, ja opettajanikin sanoi, että esiintymiseni alussa olin stressaantunut, mutta siinä vaiheessa kun päästiin kysymyksiin, jännitystä ei enää ollut. Harjoittelusta oli apua, sillä en takellellut puheessani, huomasin korjata tekemäni kielioppivirheet ja olin mielestäni puheessani sujuva. Lopulta opettajani huomauttaa vain kahdesta virheestä kieliopissa ja tietenkin saan huomautuksen foneettikasta r-äänteen kanssa, jolle en voi mitään. R sorahtaa aina ihan yhtä suomalaisittain kuin ennenkin. Tant pis – sitä ei ihan hevillä muuteta. Sen lisäksi esityksen jälkeinen adrenaliinihuuma tuntuu aika kivalta: minä tein sen!
Olen jo todennut, kuinka tärkeä kommunikaatio on ranskalaisessa kulttuurissa, samoin kuin taiteet ja kulttuuri on ylipäätänsä hyvin laajalle levinnyt ja yhteiskunnallisesti tuettu osa elinkeinoelämää. Lähes kaikki ihmiset harrastavat jotain taiteellista aktiviteettia, vähintään lukemista, taidenäyttelyitä tai jotain. Minusta tuntuu myös, että ranskalaiset lapset oppivat jo koulussa esiintymään ja ilmaisemaan itseään. Heille opetetaan, miten olla ihmisten edessä. Ranskalaiselle esiintyminen ja oman mielipiteen esiintuominen on ihan normaalia kanssakäymistä. Mikä olisikaan ranskalaisempi kommunikaation muoto kuin debatti – kunnon väittely. Samoin erilaiset huitomismuodot kommunikaation välineenä liikenteessä ovat ehdottomasti ranskalaisten suosiossa. Katsotaan, mihin suuntaan minun taitoni täällä lähtevät kehittymään, mutta ensimmäinen aika iso juttu minulle oli vapaaehtoisesta ”esiintymisestä”, kun päädyin antamaan palautetta täällä meidän talossamme talonmiehellemme, kun koko päivän kestänyt vesikatko jatkui vielä 18.30 emmekä päässeet lasten kanssa iltatoimiin. Siellä minä olin parin muun ranskalaismummon kanssa kertomassa mielipiteeni asiasta, ranskaksi. Ei muuten mennyt kauaa, kun vesi oli jälleen päällä!
Mä oon huutava ääni, kaatuva puu
O-oo
En pelkää pimeää
Jos nyt kuulet mun huudon
Ja haavani näät
O-oo
En pelkää pimeää
Kaija Koo: En pelkää pimeää
Ranskattarena 