Kesälomamatkalla istuudumme Finnairin kyytiin ja lähdemme Pariisista kohti Helsinkiä, kun kaiuttimista alkaa kuulua ranskankielinen kuulutus. Istun ja kuuntelen ja sitten käännyn kysymään mieheltäni: Tuoltako se kuulostaa, kun suomalainen puhuu ranskaa? Puhunko minäkin noin? Kielikorvani on kehittynyt kuukausien kuluessa niin paljon, että pystyn kuulemaan jo eri ihmisten ja aksenttien eroa. Samoin jossain tilanteessa saatan kuulla oman itseni sanomassa jotain ranskaksi melkoisella korotuksella. Silloin aina tekisi mieli puraista kieleeni. Sitten on niitä hetkiä, kun alan jo kuulostaa ranskalaiselta, painotan sanoja samalla lailla ja toisinaan saatan sanoa jopa melko leveän oui:n, joka kuulosta enemmän ouee:ltä. Tosin yritän olla oppimatta huonoja tapoja puhua, mutta niin ne vaan tarttuvat omaankin puheeseen.
Minusta on tullut jo tosi rohkea yrittämään vaan saada sanottavani sanotuksi. Muuten ei opi jos ei vain yritä, sama se, lausunko kaiken oikein. Onneksi ihmiset auttavat ja korjaavat, jos sanon jotain pahasti väärin. Sitkeästi myös sanakirjan (Googlen?) kanssa kirjoittelen sähköposteja ja nyt myös tietysti kieltä tulee käytettyä yliopistolla, aloitinhan viikko sitten opiskelun siellä. Ensivaikutelma on postitiivinen. Opettajat ovat ystävällisiä ja ammattitaitoisia, kaikki tuntuu hyvin järjestetyltä ja ilmapiiri on rento. On vähän hassua olla taas opiskelija ja niin kuin vähän arvelinkin, suurin osa opiskelijoita on melko nuoria. Onneksi on meitä vähän vanhempiakin mukana. Sen lisäksi opiskelijat ovat tietenkin mukavaa sakkia. Suomalaisia en kyllä ole vielä nähnyt, mutta ruotsalaisia ja tanskalaisia kylläkin ja paljon on opiskelijoita eri puolilta Aasiaa. Yliopiston tunnelma on todella kansainvälinen, mikä onkin kivaa vaihtelua kaiken ranskalaisuuden keskellä.
Luennot alkavat kolmena aamuna klo 8:30 eli todellakin aamut ovat kiireisiä, sillä lapset täytyy viedä hoitoon ja kouluun ennen sitä. Sain esittää toiveen, minkälaisen lukujärjestyksen haluan ja toiveeni oli aamupainotteinen. Tunteja on viikossa yhteensä 15 eli ihan kokopäiväistä opiskelu ei kuitenkaan ole. Opiskelijana olen oikeutettu ilmaiseksi yliopiston lääkäripalveluihin ja yliopistoliikuntaan, mutta ennen kuin pääsee liikkumaan, on näytettävä lääkärintodistus siitä, että voi harrastaa liikuntaa! Tämä on kai tyypillistä, mutta minulle hassu ranskalainen ajatustapa, että itse ei voi ajatella, salliiko oma terveydentila liikkumisen vai ei.
Minä en ole ainoa opiskelija perheessämme, sillä ihan kohta 4-vuotiaamme aloitti myös koulun eli maternellen viime viikolla. Olemme siis kaikki tutustuneet uuteen rytmiin. Maternelleen saa saapua klo 8-8:30 aikana ja koulu loppuu 16:40. Aluksi kaikki tuntuu vähän oudolta, varsinkin minulle, sillä eroaahan ranskalainen koulu ja tavat melkoisesti suomalaisesta. Aamulla klo 8:00 lapset luovutetaan koulun portilla ja koulupäivän päättyessä vanhemmat kokoontuvat koulun ulkopuolelle odottamaan portin aukeamista. Pienimmät lapset istuvat ja odottavat, kunnes opettaja ottaa muutaman lapsen mukaansa ja luovuttaa lapset vanhemmilleen, sanoen ehkä muutaman sanan päivän kulusta. Tosin minun lapsukaiseni nousee sillä hetkellä ylös, kun huomaa tutut kasvot vanhempien tungoksesta ja juoksee portille. Siinä ei auta viittoa, että odota opettajaa…
Alun ihmetyksen ja huolen jälkeen, kuinka se minun lapseni pärjää isompien lasten maailmassa, täytyy sanoa, että pikkuhiljaa luottamukseni kasvaa. Samalla myös arvostukseni, kun ymmärrän, että koulun johtaja tulee joka aamu klo 8:00 koulun portille katsomaan, että kaikki sujuu. Samoin hän toivottaa vanhemmille hyvät päivän jatkot ja kehottaa minua olemaan huolehtimatta silloin, kun lapseni jää itkemään äidin perään. Kaikki menee hyvin, tout va bien. Outoa on se, että palautetta siitä, miten päivä menee, saa vähemmän. Toisaalta minusta alkaa tuntua siltä, että ranskalainen tapa on, että ihan kaikesta tapahtuneesta ei kerrota vanhemmille. Jos päivän aikana kiukuttaa, c’est la vie, se on elämää. Opettajat ja henkilökunta ovat sitä varten siellä. Muutenkin koulussa painotetaan sitä, että opimme käyttäytymään ja ottamaan toiset huomioon. Näin siis myös yliopistossa! Tällä on todella suuri merkitys ranskalaisessa kulttuurissa.
Pikkuhiljaa tai ehkä jopa nopeammin kuin olin valmis uskomaan, arki alkaa asettumaan aloilleen. Lapsi tuntuu (ainakin vielä) viihtyvän koulussa, sillä hän juoksee pikkuveljensä seuraamana autolta koulun portille. Niin, täällä koulu on kadun varrella porttien suojissa eli auto jätetään parkkiin, mistä milloinkin vapaa paikka löytyy ja sitten kävellään odottelemaan porttien aukeamista. Välillä autojen ja vanhempien letka voi olla aikamoinen. Ei käy kateeksi heitä, jotka sattuvat asumaan tällaisen kadun varrella. Minulle taas asettuminen yliopistolle on tavallaan kuin tulisi kotiin. Yliopisto kuin yliopisto, kaikki tuntuu vähän samalta. Täällä kyllä opiskelijoista tunnutaan pitävän kovin hyvää huolta, enemmän kuin mihin olin tottunut Suomessa. Toki aina on jotain, mikä vähän jumittaa, kuten esimerkiksi sähköposti. Tämän viikon hyviin uutisiin kuuluu, että pääsin uusimaan tasokokeen ja pääsen aloittamaan B2-tasolta, joka antaakin jo ihan kivasti uutta haastetta kielen oppimiseen. Haikeaa on tietenkin sanoa heipat niille uusille tuttavuuksille, joita ehdin jo saada reilun viikon aikana.
Elämä menee eteenpäin, vie mukanaan, ja hyvä niin. Uudet kuviot ja uudet tuttavuudet tekevät hyvää. Toisaalta, mitä enemmän elämä asettuu täällä uomiinsa, sitä enemmän mietin Suomea. Pysyykö se siellä odottamassa minua, meitä. Mitä tekisin siellä nyt tällä hetkellä? Minkälainen olisin, jos en olisi lähtenyt?
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan
Toista sua ei milloinkaanJohanna Kurkela: Ainutlaatuinen
Ranskattarena 