Sinun tähtesi

Viime päivinä olen ollut jostain syystä nuoruusvuosieni muistoissa. Ehkä muistoihini ovat johtaneet viime päivien pohdinnat siitä, mitä valintoja teen ja mihin suuntaan ne elämääni johdattavat. Samanlaista suurta pohdintaa kuin nuoren ihmisen elämässä ovat ne suuret kysymykset, kuten mikä minusta tulee isona. Jostain mieleni perukoilta nousi mieleeni laulu, jota en saanut purettua sanoiksi. Muistot tulivat ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, siellä missä olen kasvanut ja tullut ensimmäiseksi versioksi minusta. Niin, ehkä siellä olen ensimmäistä kertaa oppinut, minkälaista on elää vähemmistössä, olla suomenkielinen alueella, jossa ruotsinkieli on enemmistössä. Ehkä olen jo siellä saanut ensimmäisen näkymän monikieliseen ympäristöön. Muistan lainanneeni CD:itä kirjastosta, sillä se oli aikaa, kun ei ollut nettiä, YouTubea tai muutakaan. Vuosi on täytynyt olla jotain 1995 ja minä nuori tyttönen. En muista, miksi valitsin juuri tuon CD:n, mutta muistan kuunnelleeni sitä huoneessani. Tuskin ymmärtäen, mitä laulussa sanotaan. Tänään se kuitenkin tuntuu puhuttelevan minua. Kyseessä on Eva Dahlgrenin Vem tänder stjärnorna”.

Det var evighetssekunder
Tre korta andetag
Hela livet vände
Vem valde
Inte jag
Jag hörde ord från mina läppar
Som aldrig vilat i min mun
Tankar aldrig tänkta
Som nya väggar i ett rum

Sanoista minua ehkä puhuttelee se, kuka tai mikä elämäämme lopulta ohjaa. Kuinka paljon elämämme johtuu omista valinnoistamme ja kuinka paljon siitä, että oikealla hetkellä vastaamme kyllä. Mahdollisuudet, jotka suostumme ottamaan vastaan. Mahdollisuudet, joille annamme tilaisuuden, vaikka pelottaa. Kuinka paljon kyse on omasta valinnastamme vain uskaltaa. Päättää katsoa kortit loppuun. ”Hela livet vände” – joskus sekunneissa elämämme suunta muuttuu.

Ehkä tässä hetkessä minua muistuttaa nuoruuden tuska ja epävarmuus. Mihin elämä minua nyt vie? Miksi minun on pakko uskaltaa? Miksi en voi jäädä paikoilleni ja tyytyä vähempään? Syksy muuttaa monta asiaa elämässäni. Yksi niistä on se, että palaan koulunpenkille, yliopistoon. Suoritan 4 kuukauden pituisen ranskankurssin yliopistossa. Takaisin sinne, minkä jo luulin jättäneeni taakseni – opiskelemisen. Elämä yllättää. Olen tästä uudesta innoissani ja vähän ihmeissäni. Mitenkähän minä sinne opiskelemiseen taas sopeudun? On opittava taas uudet tavat ja ehkä vähän palattava sinne nuorten maailmaan. Tuntuukohan minusta vanhalta vai olenko mieleltäni ikinuori?

Så många år som jag levt
Med den jag ville va’
Så många kvinnor som jag spelat
Men aldrig gjort det bra
Måste våga bara vara
Med minnet av det barn
Som lät livet välja
Och våga säga ja

Vincent Bioulès: Marie-Madeleine (Musée Fabre)

Ehkä se on sitä nuoruuden intoa, jotain hulluutta, että uskaltaa vaan olla ja mennä eteenpäin. Uskaltaa kokeilla – uskaltaa nähdä. Ehkä tuota hulluutta, nuoruudentunnetta vastaa se, että oppii elämään uudessa kulttuurissa – uusissa tavoissa. Kun ymmärrän, että täällä en tiedäkään valmiiksi, miten kaikki toimii. Kuka vastaa ja mistä vastaa? Kun kaikki valmiiksi oppimani ikään kuin pyyhitään pois. Opinko minä elämään täällä?

Lähiympäristön maisemia

Minulle hyvä esimerkki tästä on ranskalaisten poskisuudelmakulttuuri. Vaikka kuinka lukisin kaiken maailman etikettioppaat, siltikään en ihan ymmärrä, kuinka se toimii: milloin, kenelle, miten ja missä – ja ai niin, kuinka monta? Periaatteessa täällä Montpellierissä pusuja annetaan kolme – mutta huom. aloitetaan vasemmalta puolelta, Pariisissa suukkoja annetaan 2-4, mutta aloitetaan useinmiten oikealla poskella. Virallisissa yhteyksissä kuitenkin usein kätellään ja puolivirallisissa mies ja nainen muiskauttelevat poskisuukkoset, mutta miehet tyytyvät usein kättelemään. Sitten ystävät muiskauttelevat keskenään niin miesten kuin naisten kesken. Jos on oikein hyvä ystävä, voi muiskautusten lisäksi myös laittaa vaikka kädet olkapäille tai halata. Kaiken lisäksi tänne jonnekin väliin pitäisi ehtiä huikata ça va:t ja vastaukset siihen. Sitten mennään sinne minulle harmaalle alueelle, että kun ollaan tuttavien kesken ja tapaat niitä ystävien ystäviä, suukkosia vaihdetaan vaikka ollaan ihan ventovieraita eikä ehkä koskaan enää tavata. Miten tietää, milloin pitää ja milloin ei. Sen lisäksi tietenkin se, että milloin tulee se vaihe, kun siirrytään muiskauttelemaan ja milloin ei. Kuinka hyviä tuttuja pitää olla? Kaikkien näiden lisäksi olen nähnyt opiskelijoiden vaihtavan vain yhden poskisuudelman, vaikka kaikkien lukemieni opusten mukaan minimi on kaksi poskisuudelmaa.

Toisaalta on aika mieletön ajatus, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa jotain uutta tai tehdä jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Minun ”ei koskaan” -osastooni kuului ranskankieli. Olin lokeroinut sen niin vaikeaksi ja päättänyt, että kieleni ei taipuisi moiseen. Jos minulla olisi vaihtoehto, kuinka monta kertaa olisin jo lopettanut kielen opettelemisen sen mahdottomuuden vuoksi. Silti edelleen joku minusta kieltäytyy antamasta periksi. On katsottava nämä kortit loppuun. Toinen pieni hassu muistutus siitä, että jotkut asiat on vain täällä erilailla, on sukunimi. Virallisia lomakkeita täytettäessä lappusessa on yleensä lokero Nom eli sukunimi. En ole vieläkään sisäistänyt, että usein tämä lokero saattaa tarkoittaa naiselle tyttönimeä. Erikseen on lokero sukunimelle, jonka on ottanut naimisiin mennessä. Minulle kun se uusi sukunimeni on se minun nykyinen nimeni, mutta täällä ne molemmat nimet roikkuu edelleen virallisissa papereissa mukana. Miten ihmiset ja viranomaiset pysyvät tällä logiikalla arkistoimisessa ajan tasalla, en todellakaan tiedä.

Men vem vänder vindarna
Vem får mig att gå dit jag aldrig gått
Vem tänder stjärnorna
Som bara jag ser i dina ögon
Vem vänder vindarna
Och för mig dit min tanke aldrig nått.

Joskus yksinäisyyden tunne hyökyy yli. Joskus on väsyttävää aina olla uudella tuntemattomalla alueella. Myöskään ympäristö ei aina muista, että kaikesta huolimatta minä en ole ranskalainen. En tunne kaikkia kirjoittamattomia sääntöjä tai normeja. Epävarmuuden tunne tulee tutuksi, kun joutuu miettimään, mitä minun nyt pitäisi tehdä, että tekisin niin kuin kuuluu. Itse olen ehkä vähän rennompi ja ajattelen, että ei se niin haittaa, mutta aina se ei kuitenkaan mene niin. Ehkä tässä törmää siihen, että toisaalta ranskalaiset ovat läheisiä ja helposti lähestyttäviä, mutta toisaalta etäisiä ja välimatkan pitäviä. Kylmiä ja lämpimiä niin kuin suomalaiset, mutta aivan eri tavalla. Niin, mikähän on se voima, joka saa meidät jatkamaan matkaa, sinne jonnekin uuteen tuntemattomaan. Ihan aina en osaa vastata tähän, ehkä se on se sama, joka sytyttää tähdet silmissäsi…

Sinun kanssasi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s