Tutuissa eli Suomen maisemissa lomailu paljasti minulle jotain itsestäni. Tutussa ympäristössä se, millainen olin ennen ja minkälaiseksi viimeiset 6 kuukautta ovat minua muokanneet, tulivat helpommin esiin, ainakin minulle itselleni. Ensimmäinen asia, mitä huomasin on se, että olen tullut itsenäisemmäksi – varmaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun täällä uudessa maassa ei ole ollut ketään, ketä pyytää mukaan.. shoppailemaan, lenkille, tueksi ja turvaksi, on ollut pakko oppia tulemaan toimeen yksin. Niinpä olen jollain tavalla tullut enemmän yksinäiseksi sudeksi. Asiat tulevat nopeammin hoidettua yksin, kun ei ole ketään, jonka mielipidettä kysyä. Toisaalta toisten seuraa kaipaa enemmän. Oli ihana nähdä ystäviä ja perhettä, vaikkakin vain nopeasti. Kaukana asumisen huonoihin puoliin kuuluu jatkuva riittämättömyyden tunne. Aikaa on aina liian vähän ja jatkuvasta kaipauksesta on tullut pysyvä vieras. Hymyillen voin kuitenkin todeta, että ystävät ovat ystäviä. Toiset ovat juuri sellaisia kuin muistinkin heidän olevan ja kaikki jatkuu juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Toisista välimatka ehkä paljastaa jotain uusia puolia. Jotain, mitä en ehkä ole nähnyt, kun olemme olleet liian lähellä. Ymmärrän jotain uutta, näen jotain uudella tavalla.

Pierre Frédéric Peysonin maalaus Musée Fabressa
Ystävyyttä arvostaa eri tavalla, kun sitä ei ole tarjolla kulman takana joka päivä. Se, että jonkun ihmisen kanssa ”klikkaa” oikealla tavalla, on oikeastaan aikamoinen ihme. Täällä olen tavannut ja jo hyvästellytkin ensimmäiset tuttavat. Joskus tapaa jonkun ihmisen, jonka kanssa on aivan samanlaisessa elämäntilanteessa ja sitä kuvittelee, että meillä täytyy olla paljon yhteistä – paljon jaettavaa. Sitten kuitenkin sitä klikkausta ei tapahdu. Ei löydykään mitään jaettavaa. Tapamme ajatella ovat aivan erilaiset. Sitten tapaa jonkun toisen ihmisen, jonka kanssa ei ole välttämättä paljoakaan yhteistä: toinen on nuorempi tai vanhempi, elämäntilanteet aivan erilaiset ja klik – juttua riittää. Jokin kemia yhdistää. Sitä ei vain voi järjellä selittää. Kolmas tapaus taitaa olla se, että ystävyys ja kunnioitus muotoutuvat hitaasti jopa vuosien aikana ja yhtäkkiä sen tajuaa, että taidankin pitää tuosta ihmisestä todella paljon!

Ulkomailla asumisen parhaita puolia puolestaan on se, että tuntee jonkinlaista yhteenkuuluvuutta kaikkia muita suomalaisia kohtaan. Kun kävelen kaupungilla ja kuulen suomenkieltä, käännyt takuuvarmasti katsomaan, mistä puhe kuuluu! Joskus tekisi mieli mennä halaamaan, että hei, ihana nähdä teitä! Entinen ranskanopettajani vinkkasi minulle myös täällä lomailleen suomalaisen ja kävimme yhdessä kahvilla. Vietimme mukavan iltapäivän tuntematta toisiamme ennestään, joten tavallaan ystävystyminen tai ainakin tutustuminen tulee helpommaksi, kun välimatkaa on enemmän. Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän tuttuja. Huomaan myös, että olen muuttunut avoimemmaksi ja annan itsestäni enemmän. Totta kai mietin toisinaan, että löydänkö täältä vielä samanlaisen ystäväringin kuin Suomesta. Ystävyys on kuitenkin sellainen asia, että se joko syntyy tai on syntymättä, se joko säilyy tai on säilymättä, sitä ei voi pakottaa.

Ota kädestä
En muista teidän sukunimiä
Voiko silloin sanoa ”ystävä”?
Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä
Olen reppuselässä
Sinä ymmärrät minua
PMMP: Kesäkaverit