Keittiön lattia narahtaa juuri siitä kohdasta, mistä se on aina ennenkin narahtanut. Yön pimeydessä en osaa varoa sitä kohtaa, mutta narahdus kertoo, että olen Suomessa – siellä, missä olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Paluu kotikonnuille on paluu muistoihin. Finnairin koneeseen astuessani hädissäni mietin hetken, mitä minun pitäisi sanoa: bonjour, hello, moi, hei, mitä? Lentoemännät päästävät minut pälkähästä sanomalla hei. Samoin he ehdottavat lapsille kurkistusta koneen ohjaamoon ja minä en ole valmistautunut näin äkisti suomenkieliseen kommunikointiin. Minusta tuntuu, että ässät sihahtavat liian korkealta ja yritän löytää oikeaan äänitaajuuden suomen puhumiseen. Suomalaiset yllättävät minut tällä kertaa ystävällisyydellään. Monet hymyilevät tuttavallisesti ja luovat suopeita katseita lapsiin. Sitten on näköjään toinen puoli ihmisiä, joiden kasvoilta ei voi lukea minkäänlaisia tunteita ja joiden katse karkottaa luotaan. Melkein pelottaa. Onkohan kaikki hyvin?
Mieleeni nousee ajatus, että Suomi on vastakohtien maa. Valoisa ja pimeä, kylmä ja lämmin samaan aikaan. Välillä tunteet nousevat ja laskevat niin nopeasti, että minä en meinaa pysyä mukana. Kuuntelen junassa muiden matkustajien keskustelua ja huomaan, että suomalaiset kommunikoivat eri tavalla kuin olen tottunut ranskalaisten tekevän. Ei ihme, että emme osaa puhua vaikeista asioista, kun jo helpoista asioista puhuessa jäämme toistamaan samaan lausetta ymmärtämättä, että keskustelukumppanimme ei ymmärrä sanomaamme. On hassua katsella kotimaatani uudesta näkökulmasta, lähes ulkopuolisena. Tämä tunne kuitenkin katoaa pian, mutta hetken aikaa näen kaiken uudella tavalla. Kaikki on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Kun kuljen tutuissa maisemissa Helsingissä, näen sen eksoottisuuden ulkomaalaisen silmissä. Helsinki on tilava, raikas, virkistävä erilaisuudessaan, mutta kuitenkin lähes hidas. Se tuntuu oudolta. Suomalaiset tuovat mieleeni sanan juureva. Suomalaiset ovat luonnonläheisiä, luonnollisia, hyvin hiljaisia ja jollain tavalla jopa raskaita. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kotimaatani tästä näkökulmasta. Mietin myös sitä, että maailman onnellisin kansa näyttää onnellisuutensa hyvin valikoivasti.
Hetken aikaa joudun myös miettimään, missä minun kotini nyt on? Olenko nyt lomalla vai elänkö arkea? Näinkö nopeasti tottuminen vanhoihin rutiineihin käy? Melkein hätäännyn, että näinkö nopeasti unohdan kaiken Ranskassa juuri oppimani. Apua! Ei se näin nopeasti voi käydä! Samoin hetkittäin Suomessa ollessani mielessäni käy, miltä minusta tuntuu paluu Ranskaan. Haluanko yhä palata? Suomessa tiedän, miten kaikki toimii ja kaikki on helppoa. Alun jälkeen on kuin ei koskaan olisi pois ollutkaan. Tosin Sokoksen kassa on vaihtanut paikkaa enkä ole muistaa, missä kaikki vakkarikauppani sijaitsevat. Osa on muuttanut ja osa ilmeisesti lopettanut.
Suomen osuus lomasta on nyt takana ja vastauksen mietteisiini saan nopeammin kuin olin ajatellut. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä. Lämpö hellii koko kehoa ja olo rentoutuu lämmössä. Huomaan, että minusta ei enää tunnu vieraalta vaan koti on alkanut muotoutua tänne. Autolla ajaessani mietin, että jollain lailla alan ymmärtää ranskalaisen liikennekulttuurin logiikkaa. Ehkä jopa voisin sanoa ranskalaista tapaa ajatella. Silti olen kahden kulttuurin välissä. En ole vielä täysin kotonani ranskalaisuudessa, mutta silti tavassani olla on jotain ranskalaista. Paluu kotiin merkitsee myös paluuta uusvanhojen rutiinien pariin. Kiitollisuudella panen merkille, että elämäni muodostuu asioista, joista pidän. Kotini ei ehkä ole täydellinen, mutta kaikki toimii. Teen päivittäin asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Olen löytänyt itselleni oman kokoisen tilan täältä. Se on ehkä jopa enemmän kuin uskalsin toivoa. Siispä kesä ja loma saavat jatkua nyt vuorostaan ranskalaisissa maisemissa!
Valot kaupungin yllä
Keskellä yötä
Koneen ikkunasta
Näyttää suurelta mereltäAnna Puu: Valoton
Maailma kutsui ja mä vastasin kyllä
Enkä palannut vaikka luvannut olin
Monta kertaa
Ranskattarena 