Hiljaisuuden jälkeen

Olen viime aikoina kirjoittanut vähemmän blogia – toisaalta sen takia, että olen ollut kiireisempi ja aikaa on ollut vähemmän ja toisaalta sen vuoksi, että minun on ollut vaikeampi rauhoittua aloilleni ja kuunnella ajatuksiani. Niin, myönnetävä se varmaankin on, että minun palkintoni näistä ensimmäisistä vuosista on tässä hetkessä. Olen kiivennyt niin monelle henkilökohtaiselle vuorelle – ja selvinnyt voittajana, ehkä ei ole ihmekään, että on ollut vaikeaa hiljentyä ja rauhoittua. Niin monta ääneen tai hiljaa esitettyyn kysymykseen on löytynyt vastaus, että se tässä hetkessä tekee minut nöyräksi – ja hiljaiseksi. En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni tällaisesta tilanteesta. Vielä vähemmän olisin uskonut, että löydän minusta vielä ihan uuden ihmisen – täysin erilaisen ja omanlaisensa.

Olisinko myöskään uskonut vuosi sitten, että minua tarvitaan täällä. Tai olisinko uskonut, että vuosi sitten löytämäni työpaikka olisi kaikkinensa se täydellinen työpaikka minulle. En olisi todellakaan uskonut sitä – eikä se todellakaan tuntunut siltä. Silti kasvoin vuoden aikana uskomattoman paljon. Niin paljon, että nyt joudun kysymään kysymyksen, että onko siitä todella vain vuosi aikaa – niin paljon kaikkea on tuntunut mahtuvan siihen, että se vetää minut väkisinkin hiljaiseksi.

Olen löytänyt ranskalaisia tuttavuuksia, mutta sitä enemmän olen löytänyt kansainvälisiä ystävyyksiä. Kukapa olisi uskonut sitäkään. Ensimmäiset vuodet kuluivat jonkinlaisessa hiljaisuudessa – uusia tuttavuuksia oli vähän – en tuntenut oikein ketään. Sitten kuluneen vuoden aikana olen huomannut, kuinka helposti tutustun ihmisiin, jotka ovat kuin minä. He tulevat toisista kulttuureista eikä ole niin väliä mistä, mutta ymmärrämme toisiamme sanoitta. Olemme kokeneet jotain samaa. Olemme lähteneet ja saapuneet. Asettuneet. Ja toisinaan olemme yhä vieraita. Mutta toisillemme olemme kohtalontovereita. Sanoja ei tarvita. Tiedän, mitä sinä olet kokenut. Ja se tuntuu hyvältä.

Sitten huomaan myös, kuinka kaikessa hiljaisuudessa suurimpaan osaan viime vuosina esittämiini kysymyksiini on löytynyt vastaukset. Kuka minä olen? Mitä minä haluan tehdä? Missä minä olen hyvä? Tarvitaanko minua täällä? Kaikki ne kysymykset, joita ehdin kuukausien verran miettiä. Kaikelle on ollut tarkoituksensa ja paikkansa. Kaikki on hyvin. Hetkittäin niin hyvin, etta onni on ylitsevuotavaa. Olen etsinyt onnea ja hyvää oloa niin kaukaa, etta tuntuu hämmentävältä, että se on tässä hetkessa. Onkohan yksin hulluna hymyileminen ihan sallittua?

Sitten tulee se ajatus, kuinka nyt on listattava kaikki mahdollinen tuleville vuosille: Mitä minä viela haluaisin saavuttaa? Missä minä haluaisin olla vuoden, kahden tai viiden vuoden päästä? Tässä kohtaa tuntuu hyvältä hetkeltä rauhoittua miettimään sitä ja kääntää ajatukset kohti tulevaisuutta. Mitä minun tulevaisuuden unelmani ovatkaan?

J’irai au bout de mes rêves
Menen unelmieni perään,
Tout au bout de mes rêves
Aivan unelmien loppuun saakka
Où la raison s’achève
Mihin järki päättyy
Tout au bout de mes rêves
Aivan unelmieni loppuun saakka
Et même s’il faut partir
Ja vaikka joudun lähtemään
Changer de terre ou de trace
Vaihtamaan maata tai suuntaa
S’il faut chercher dans l’exil
Tai joudun etsimään muualta
L’empreinte de mon espace
Oman tilani jälkiä
Et même si les tempêtes
Ja vaikka myrskyt
Les dieux mauvais, les courants
Huonot jumalat, nykytilanteet
Nous ferons courber la tête
Saavat meidät kumartamaan
Plier genoux sous le vent
Polvistumaan tuulessa

Jean-Jacques Goldman: Au bout de mes reves

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s