LuonnonVOIMIA

Hiljaiselo päättyköön. Viime viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä totutellessa uuteen syysrytmiin, lasten uusiin kouluaikoihin ja paluuseen normaaliin toimistoelämään. Illat ovat olleet täynnä vanhempieniltoja, koulutarvikkeiden ostoa ja kaikkea muuta mahdollista pientä ja isoa askaretta. Pieni poikani on myös alkanut mennä lähikylän kouluun koulubussilla. Tuo bieni bussi saa minut jostain syytä kyyneliin. On jotenkin niin liikuttavaa, että kylien välissä suhaa pieni valkoinen bussi, joka vie lapset oikeaan paikkaan. Bussilla on aikataulu, mutta hyvin väljä sellainen. Kun pieni lapsi purskahtaa eron hetkellä itkuun, bussin aikataulu unohtuu. Naiskuljettaja ottaa ylähyllyltä talouspaperirullan esiin, pyyhkii lapsen poskilta kyyneleet ja lapsikin jo rauhoittuu. Kun kaikki on hyvin, bussikin voi lähteä liikkeelle. Tämä huolehtivaisuus ei voi kuin koskettaa.

Viime viikkoon on kuulunut monenlaista luonnonvoimaa. Lämmin välimeri törmää sisämaan vuoriin ja aiheuttaa rankkasateita. Välimeri on tänä vuonna erityisen lämmin, joten oletettavasti sadetta tulee tänä vuonna erityisen paljon. Tiistaina meidän kylässämme satoi ja kunnolla. Lasten kanssa oli aivan turha yrittääkään kouluun. Vesi katkaisi kylätiet ja koulubussikin jäi jumiin tulvivan tien takia – ne lapset kyydissään, jotka olivat koululle asti päässeet. Me säästyimme suurelta katastrofilta, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Kylän viininvilljelijät ovat kärsineet erityisen paljon tämän vuoden luonnonvoimista. Kevään pakkasten vuoksi pieneksi käynyt viinisato kutistuu entisestään ellei sitten jo mennyt korjuukelvottomaksi. Palomiehetkin kävivät pelastamassa hätään joutuneita ihmisiä ja eläimiä.

Ei sade ja luonnonvoimat silti näin vähällä minua jättäneet rauhaan. Keskiviikko-iltana olen Montpellierin keskustassa ja lähden paluumatkalle puoli 9 aikaan illalla juuri, kun ensimmäiset sadepisarat alkavat tipahdella. Siinä välissä kun maksan parkkihallin ja ajan sieltä ulos, sataa jo kaatamalla. Ehdin juuri ulos parkkihallista ja yritän kääntää pyyhkimiä isommalle vaihteelle. Ei vaikutusta – sataa niin että tuulilasista ei näe mitään. Tie tulvii vettä, on pakko laittaa hätävilkut päälle, että joku näkisi, missä minä menen ja autojono matelee 30 km:n tuntivauhtia. Kaistoista ei ole tietoakaan. Seuraan edessäajavaa, kunnes auto kääntyy, ja minun on jatkettava yksin matkaa eteenpäin. Ensi kertaa tiedostan, että tunnen tien, mitä ajan – onneksi. Osaan ennakoida, mitä on edessäni, mutta en vielä tiedä, että pahempaa on edessä. Sade vain yltyy – eteenpäin ajaminen on lähes mahdotonta. Yritän miettiä, mitä tehdä. Mielessä käy kaikki varoitukset – älä mene ulos, kun on oranssi säävaroitus. Älä aja autoa. Mutta mihin minä nyt tässä pysähtyisin keskellä tietä, kun tien viereenkään ei voi pysähtyä. Se voisi sitä paitsi olla vielä huonopi vaihtoehto. Jäädä kiinni mutaan tai luisua tieltä. Ei kiitos sittenkään.

Jossain siinä melkein alkaa itkettää ja tulee sellainen tunne, että tämän on pakko olla unta. Enhän minä voi olla keskellä tätä katastrofia ja kotimatka tuntuu loputtoman pitkältä, olenhan todellisuudessa edennyt vasta muutaman kilometrin ja niitä on edessä vielä toistakymmentä. Käännyn kohti kaupungista poisjohtavaa tietä, joka ylittää entisaikaisen kylän, joka sijaitsee kukkulan päällä. Edelleen laskelmoin vaihtoehtojani. Pysähtyä pitäisi mutta mihin, kun tie on niin kapea. Vettä tulee solkenaan. Olen nousemassa ylämäkeä, joka pahentaa sade-efektiä, vastassani on jo vesiseinä, mutta tiellä oleva vesimäärä on uskomaton ja mäkeä alaspäin valuva vesi vielä pahentaa tunnetta, että ajan joessa. En usko, että minua on koskaan pelottanut näin paljon. Paniikki nostaa päätään. Haluan pysähtyä ja yritän jo niin tehdä, kun totean, että ajatus on luultavasti kaikista huonoina. Vesimassa saattaa viedä minut mukanaan autoineni. Tienreunaa kulkee onneton jalankulkija ja pelkään mennettäväni autonhallinnan. Toistan mielessäni aikomukseni pysähtyä heti kun näen parkkipaikan.

Vihdoin sellainen ilmestyy eteeni mäenpäältä. Ajan siihen turvaan ja soitan miehelleni. Olen jo lähellä paniikkia. Tutun äänen kuulemeni rauhoittaa. Pysy siinä missä olet kunnes sade rauhoittuu. Se menee kyllä ohi aikanaan. Istun siinä pimeässä autossa katuvalojen valaisemalla parkkipaikalla. Mieheni kysyy, onhan tankissa tarpeeksi bensaa. Ensimmäistä kertaa vilkaisen tankkia: on. Seuraavaksi vilkaisen puhelinta. Akkuakin on vielä vähän. Pari tuttua asuu tässä lähellä – ehkä en ole ihan yksin ihan suurimmassa hädässä. Istun siinä jonkin aikaa. Sade alkaa rauhoittua, autoja liikkuu tiellä. Ehkä uskallan lähteä liikkeelle. Mutta kun on kiivennyt mäen päälle, sieltä on myös tultava alas. Ja vesi tietenkin kerääntyy laaksoon. Lyhin tie kotiin on veden saartamana. On otettava toinen tie. Mietin vaihtoehtojani – palata kaupunkiin, jos tilanne voi olla yhä kaaos vai jatkaa matkaa. Sade tuntuu taas yltyvän ja saavun pimeälle, sateiselle isolletielle. Nieleskelen. Yhtäkkiä kaipaan parkkipaikan turvaa katuvaloinen. Täällä minä kuitenkin olen keskellä pimeää ja sadetta: tietääkö kukaan edes, että olen juuri täällä.

Vilkuilen salamanvälähdyksiä ja pelkään, että sade kovenee. Niin ei kuitenkaan käy. Ajan pitkää kiertotietä kotiin ja mietin mielessäni, mikä reitti olisi turvallisin. Mielessäni käyn läpi joka kohdan reitistä: onko alavaa vai mäkeä. Joudunko ajamaan lähellä jyrkännettä? Voiko veden pehmentävä reuna antaa periksi altani? Ajatukseni keskeyttää pieni sammakko, jonka näen auton ajovaloissa ylittävän tietä. Toivon, että ehdin väistää sitä. Vihdoin käännä radion päälle, jonka olen sammuttanut kauheimmalla hetkellä. Alan rauhoittua. Näyttää siltä, että pääsen turvalliseti kotiin, enää 10 minuuttia jäljellä. Tästä läksyn oppineena lupaan, että en enää väheksy säävaroituksia. Uskon, että nämä syksyiset rankkasateet voivat olla todella vaarallisia. Olen kokenut sen hieman liian todentuntuisesti.

Kodin lämmössä kauhunsekainen automatka tuntuu jo hieman epätodelliselta. Minä se kuitenkin olin. Samalla ymmärrän, mihin asti olen jo päässyt – tunnen reitit – en ole enää hukassa. Sen lisäksi voinen taputtaa itseäni olalle. Selvisin. Minulla on kovempi stressinsietokyky kuin olen uskonutkaan. Hetkistä paniikintunteesta huolimatta säilytin tarkkaavaisuuteni ja pystyin ajatella strategisesti. Ei huono – vaikka olisin voinut jättää tämän kokemattakin.

Ja niin, se uusi työpaikka – se on minun, jos niin valitsen.

Luotsaan laivaa päällä rauhattoman veen
Päivän uuden jälleen kohtaan myrskyineen
Ja jos satanut on liikaa sydämeen
Kädet nostaen vain uskoo ihmeeseen

Kari Tapio: Myrskyn jälkeen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s