Syntymäpäivän jälkeinen aamu valkenee samanlaisena kuin ennenkin. Edellisen aamun seesteisyys on tietyllä lailla tiessään. Silti jotain on muuttunut – yhtäkkiä ymmärrän, että tässä olen minä – täydessä elämässä – ja jostain se ajatus tulee – enää en suostuisi elämään puolittaista elämää tai jotain, mikä ei ole täysin minua. Ensimmäisenä päätän, että vaikka elämä harvoin on täydellistä, tulisin tekemään siitä sellaista. Ensimmäisenä pukeudun vain vaatteisiin, joista pidän ja joissa oloni tuntuu hyvältä. Ensimmäisenä saa siis lähteä kaikki ne vaatteet, jotka eivät täytä näitä ehtoja. Olkoon kuinka pinnallista tahansa, jostain se on aloitettava. Alan pukeutua taas mekkoihin. Mieheni ja lapset kehuvat kuinka kauniilta näytä. Nuorimmaiseni jopa sanoo: äiti, sun pitäisi käyttää mekkoa joka päivä.
Työhön paluu lähestyy ja sitä mukaan mielialani laskee ja synkkenee. Jokin siinä tökkii, vaikka en oikein osaa sanoittaa, mikä siinä on. Jotenkin kaikki on sitä vastaan. Tiedän, että Suomesta paluun jälkeen joogamatolla se ajatus oli jo putkahtanut mieleeni: ”Älä jää paikoilleen”. Jatka matkaa – uskalla kokeilla. Ennen lomalle lähtöä sähköpostiin oli putkahtanut työilmoitus, joka ei jostain syystä jättänyt minua rauhaan. Olin tehnyt jopa jotain ennen kuulumatonta ja jutellut tuosta paikasta erään ihmisen kanssa, joka tunsi talon tavat. Olin kuitenkin jäänyt jahkaamaan enkä tehnyt asialle mitään.
Maanantai tulee yhtä ehdottomasti kuin aika kuluu ja lähdin tietenkin kiltisti töihin. Astun toimistolle ja yritän avata huoneeni ovea. Elektroninen lukko ei aukea vaan näyttää punaista. Johan on. Pyydän apua viereisen huoneen sihteeriltä. Ei aukea edelleenkään. Paikalle tulee kollega. Punaisella pysyy. Ovi ei yksinkertaisesti aukea. Nauran ääneen – tämä taitaa olla enne. Tänne ei ole enää asiaa. Oven avaamiseen on tilattava huoltomies. Lainaan työkaverin huonetta ja tietokonetta. Tiistai-aamuna vien lapset päiväkerhoon, sillä koulu ei ala ennen kuin syyskuun alussa. Lähestyessäni kylää näen aivan tienvieressä kaksi isoa hahmoa, mutta kaukaa en tunnista, mistä on kyse. Hiljennän vauhtia ja katson: kaksi aasia on tien vieressä. Pysähdyn katsomaan. Ketään ei näy missään, mutta tiellä on kaksi aasia vapaana. Jatkan varovaisesti matkaa ja mietin, pitäisikö minun ilmoittaa tästä jonnekin. Palatessani kotiin, sillä pidän etäpäivän, aasit ovat jo kadonneet. Minä jään miettimään. Onko tämä toinen enne? Mitä aasit symboloivat? Tyhmyyttä?
Kotiin palatessani päätän olla olematta aasi ja lähetän sen sähköpostin. Kysyn, suoraan palkasta. Mitään muuta ei tapahdu sinä päivänä. Keskiviikko-aamuna ohittaessani seuraavan kylän tien ylitää musta kissa. Mitä nyt pitäisi tehdä – sylkeä olan yli? Torstaina on vuorossa taas etäpäivä: jään kastelemaan aamulla ulos kukkia, kun ampiainen hyökkää kimppuuni ja pistää minua äkäisenä sormeen. Pakenen sisälle. Torstaina iltapäivällä lähetän pyynnöstä CV:ni kontaktilleni. He ovat kiinnostuneita minusta. Palkasta voidaan neuvotella. Tavataanko? Perjantaina meillä on sovittuna muutaman viikon päähän tapaaminen tarkempaa keskustelua varten. Perjantaina ei tapahdu mitään. Ennusmerkit ovat loppuneet. Olenko tyynnyttänyt henget? Olenko nyt tehnyt tarpeeksi?
Olen jo lomalla lukenut Bernard Werberin Enkelten valtakunta – kirjasta, kuinka hänen universumissaan meillä kaikilla on suojelusenkeli, jolla on viisi tapaa kommunikoida kanssamme: 1) Intuitio 2) Unet 3) Ennusmerkit 4) Ennustajat 5) Kissat. Samalla luen kirjaa villinaisen sielusta, josta mieleeni jää yksi lause: nainen on intuitiivinen, naisella on olemassa käsittämätön vaisto, jos sitä osaa kuunnella tai seurata. Esimerkiksi äidinvaisto on mitä kummallisin vaisto, millä ei ole mitään tekemistä älyn tai järjen kanssa. Miten sitä äitinä tietääkin, milloin lapsella on vain kuumetta, jota voi ihan rauhassa seurata kotona ja milloin kaikki ei ole hyvin ja sinne lääkäriin on vain pakko mennä. Muistan ne hetket, kun äidinvaistoni on sanonut, että pienokaisella ei ole kaikki hyvin. Se on toiminut joka kerta – lääkärit ovat sanoneet – tulit juuri oikeaan aikaan. Odottelulla mikään ei olisi muuttunut paremmaksi. Miksi siis sen intuition seuraaminen oman itsensä kohdalla on niin kovin vaikeaa? Onko tuntematon hyvä pahempi vaihtoehto kuin tunnettu paha? Siltä se usein tuntuu.
Olin niin tai näin – joku, ehkä se oli ystäväni rajan takaa tai suojelusenkelini – joka vihdoin sai viestin menemään perille tämän kovakalloisen naisen päähän. Yritän muistaa seurata sisäistä ääntäni – uskoa ja luottaa, että se kertoo kerta toisensa jälkeen juuri sen asian, mikä on juuri silloin tarpeen. Toisen ystäväni sanoin – lähtemistä ei kyllä ole koskaan tullut kaduttua jälkikäteen. Aina kun se on tuntunut tarpeelliselta – se on ollut juuri sitä. Samalla viikolla löydän Tears for Fearsin kappaleen Woman in Chains. Tiedän, mistä laulussa kerrotaan, mutta minun mielessäni laulu kertoo myös niistä kahleista, joihin me itse itse laitamme – kahlitsemme olosuhteisiin, jäämme kun pitäisi lähteä – vangitsemme itsemme suhteisiin, oli ne sitten ihmissuhteita tai työsuhteita – joissa ei ole enää meille tilaa kasvaa. Uskallammeko siis lähteä, kun on sen aika?
Tears for Fears: Woman in Chains
Well I feel
Deep in your heart, there are wounds time can’t heal
(That time can’t heal)
And I feel
Somebody, somewhere is trying to breathe (somebody, somewhere is trying to breathe)
Well you know what I mean
It’s a world gone crazy (it’s a world gone crazy)
Keeps woman in chains (keeps woman in chains)
It’s under my skin but out of my hands (but out of my hands)
I’ll tear it apart but I won’t understand
We will not accept the greatness of man
It’s a world gone crazy keeps woman in chains
(World gone crazy, keeps woman in chains)
So free her (so free her)
Ranskattarena 