Elokuu on täällä ja Suomi-visiitti on takana. Suomessa elokuussa on jo aimo annos syksyä, ilma viilentyy ja paluu kouluun ja töihin odottaa edessäpäin. Kesän taika alkaa kadota. Ranskassa tämä on toisin, elokuu on vielä täyttä lomakautta, lämpö hellii ja kesä on parhaimmillaan. Näiden kahden tunnelman välillä on kummallista kulkea. Lämpö hellii, mutta tänä vuonna kesä on eriskummallinen täällä etelässäkin. Usein sataa vettä ja on pilvistä. Monen suussa tämä on huono kesä, vaikka suomalainen on jo tällaisiin kesiin tottunut. Tänä vuonna etelässä on lisäksi ruuhka. Joka paikassa on väkeä keskellä viikkoakin. Ehkä ranskalaiset ovat jääneet lomalle Ranskaan ja kaikki on päättäneet valua etelään. Lisäksi korona leviää hurjaa vauhtia, joten mielellään nyt välttelee kaikkia ruuhkaisia paikkoja: katsotaan, miten syksy pääsee vauhtiin, lapset kun nyt ei ainakaan ole rokotettuja.
Paluu kotiin on kummallinen. Viime vuoteen verrattuna olo on ristiriitainen. En suorastaan jää kaipaamaan mitään Suomesta. Huomaan kuitenkin unohtaneeni tehdä jotain asioita ja ostaa jotakin mukaan. Noh, ensi kerralla siis. Onko se se, että tuosta ensi kerrasta ei taas tiedä. Ehkä vuoden välein tapahtuva visiitti on liian harvoin. En osaa eritellä, mitä jään kaipaamaan. Jotain kuitenkin. Ehkä se on se vapaus vain olla – ilman tarvetta selitellä sitä kuka on. Saapuminen kotiin kun tuntuu yhtä lailla tutulta ja vieraalta. En vierasta mitään, kaikkihan on jo tuttua. Usein olen reagoinut vierauteen niin, että olen kieltäytynyt puhumasta ranskaa. Nyt en edes tee sitä – tunnenhan jo tuon kielen. Luen lentokoneessa ranskankielistä kirjaa, kuuntelen kotona ja vielä Suomessa ollessani ranskankielistä lempimusiikkiani. Näen kotiinpalatessa maisemien kauneuden. Onko se siis väsymys siitä, ettei jaksaisi olla se erilainen?
Poissaolo tekee aina hyvää, sillä silloin näkee sen oman elämän arjen erilailla. Näkee ehkä paremmin ne asiat, jotka kaipaisivat korjaamista. Hetken aikaa taas näkee sen oman arjen uudessa valossa. Onko kaikki niin kuin pitääkin vai mitkä asiat eivät ehkä kuitenkaan miellytä minua: niihin kun turtuu niin nopeasti, että nyt tätyy olla nopea ja miettiä, mitkä asiat kaipaavat muutosta. Onko elämäni hyvä tällaisena. Jatkuvassa kotonaolossa on ollut se huono puoli, että ei ole tullut käytyä paljon missään eikä näe sitä omaa olotilaansa uudesta näkökulmasta. Sen takia lähteminen ja palaaminen ovat niin arvokkaita asioita. Se koskee ihan pieniä pakomatkoja arjesta kuin näitä elämän suuria lähtöjä, joissa voi joutua kyseenalaistamaan monia asioita itsestä. Samoin palatessa on ihana huomata, mitkä arjen rutiinit toimivat tai tuovat turvallisuudentunnetta omaan elämään. Mistä haluan ehdottomasti pitää kiinni – mistä en haluaisi luopua?
Niin, se on kai sitä tasapainoilua kaikkien erilaisten ääripäiden välillä. Ja sen huomaamista, että jotain absoluuttista totuutta tai oikeaa tapaa ei ole. Oikeastaan kaikki asiat ovat monien eri asioiden yhteissumma. Lomakauden jälkeen nousen joogamatolle. Siinä oman maton rauhassa monet ajatukset pyörivät mielessä ja asettuvat sitten hetkeksi jonkinlaisille paikoilleen. Usein sanotaan, että meditaatio on mielen tyhjentämistä, ja ehkä sitä lopulta siksikin voi kutusa. Usein kuitenkin ajattelen, että joogamatto on se paikka, jossa ne omat ajatukset voi kuulla, kun eristäytyy hetkeksi kaikesta muusta. Siinä oman itsensä äärellä voi kuunnella itseään ja antaa kaikkien ajatusten ja tunteiden tulla. Ajatukset saavat tulla näkyviksi. Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Joskus ne voivat olla muistoja ja tai tunnelmia, jotka jostain syystä tarvitsevat tulla nähdyiksi tai kuulluiksi. Sitten niistä ehkä voi päästää irti. Tai ehkä siinä matolla syntyy se vuosisadan menestystarina tai ratkaisu pulmaan, joka on tuntunut mahdottomalta ratkaista. Minulle se on se maailman paras paikka käydä dialogia itseni kanssa.
Tämä kesä tuntuu jättävän syvät jäljet mieleeni – ei huonolla tavalla vaan sillä tavalla, että tämä vuosi tuntuu olevan vedenjakaja entisen ja uuden välillä. Se, mikä on ollut, on mennyttä ja jotain uutta on edessä. Ehkä sen vuoksi on niin vaikea eritellä näitä tunteitakaan. Mikään kun ei tunnu absoluuttisesti huonolta, mutta jonkinlainen määrittelemätön utu vallitsee nyt mielessäni. Johonkin uuteen on nyt tartuttava ja jotain uutta laitettava käyntiin. Omituista, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Jollain lailla tunnen kaipaavaani omaa vapautta. En mitään absoluuttista vapautta, vaan vapautta päättää itse omista aikatauluistani. Olen löytänyt kuluneen vuoden aikana jonkinlaisen oman tapani olla ja tehdä. Kaikki siihen sekaantuvat – kaikki mihin itse en voi vaikuttaa, tuntuu jotenkin rajoittavalta. Sitäkö se onkin – tämä kotiin palaamisen tuska. En kaipaa ketään sanelemaan aikataulujani vaan haluan voida valita ne itse. Mikä tajunnan räjäyttävä oivallus. Minusta on siis tultava oman itseni herra!
Muistinko olla
Itseni herra
Muistinko tehdä
Niinkuin tahdon
Muistinko kiittää
Arvoa antaa
Muistinko ottaa
Omaa aikaa?
Jos tämä ois iltani viimeinen
Osaisinkin olla onnellinen.
Jannika B: Itseni herra
Ranskattarena 