Täällä ollaan, rakkaassa kotimaassa. Olin ihan varma, että kotimaan kamaralle laskeutuessa tulee itku, mutta ei sitä sitten tullutkaan. Olo oli yllättävän kotoinen heti ensimmäisestä hetkestä alkaen. Rajamiehet olivat hymyileviä yöllisestä kellonajasta huolimatta ja vastaanotto oli yllättävän sydämellinen. Näinkö ihania ihmiset ovatkin? Se oli jo jotenkin ehtinyt unohtua kuukausien kuluessa. Niin, minä voin lähteä, mutta Suomi ei ole lähtenyt minusta. Kuluneesta vuodesta huolimatta kaikki tuntuu ihanan tuttavalliselta ja kotoiselta. Minulla on todella kaksi kotia. Olen nauttinut sydämeni kyllyydestä kaikesta mistä pidän: valoisuudesta, kesän pehmeydestä, ystävistä ja tuttavista, Helsingin kauniista ympäristöstä, vihreistä metsistä. Tutuista mauista ja vanhoista suosikkiruoista. Lisäksi turistina voi tehdä kaikkia niitä kivoja asioita, joita ei koskaan arjessa ehdi tehdä.
Tuntuu ihanalta, kun kaikesta voi ikään kuin kuoria kermat päältä. Kaupassa kerään suosikkituotteet kärryyn, tilaan ravintolassa vanhoja suosikkeja vain huomatakseni ettei kaikki enää maistukaan yhtä hyvältä kuin muistoissani. Osaa asioista olen kaivannut (kuten kunnon paineella tulevaa suihkua) ja toisia asioita oikestaan vähemmän (salaattia, josta löytyy 10 eri aineosaa, jotka eivät mitenkään sovi keskenään). Kerään muistojeni aarrearkkuun paikkoja, joita rakastan: turistikierroksia ja visiittejä paikkoihin, joilla on ollut suuri merkitys elämääni. Valitettavasti muutaman päivän Helsingin visiittiin en saa mahdutettua kaikkea mitä haluaisin. Yritän varastoida kaiken muistiini, aistia tunnelmia, katsoa kaikkea mahdollisimman avoimin sydämin. Miehetkin vaikuttavat kommunikointi-innokkaimmilta, mitä muistan. Mitä poissaollessani onkaan tapahtunut?
Ymmärrän, miten tärkeää onkaan uskaltaa olla hukassa, poissa. Jonkinlainen tietämättömyys avaa katsomaan kaikkea uudessa valossa. Yhtä lailla viimeiset vuodet ovat avanneet silmät kaikelle sille, mikä on meidän lähellämme. Jaksan iloita aivan täysin siitä, että olemme päässet tänne sini-valoisen taivaan alle ja muistan iloita siitä kaikkien uusien ja vanhojen tuttavuuksieni kanssa. Onni on yhtäkkiä kaikessa menneessä ja tulevassa. Kesti pitkään löytää ne uudet kontaktit ja yhtäkkiä ymmärrän, että minulla on kaikkea tätä – minulla on kaikki Suomessa eletty ja koettu mukanani ja samalla lailla kaikki uusi ja tuleva edessäni. Olen löytänyt jotain uskomattoman arvokasta. Yhtäkkiä ymmärrän, kuinka paljon olenkaan saanut. Olen saanut uuden elämän, joka rakentuu kaiken eletyn ja koetun päälle.
Olen löytänyt yhteyden menneen ja tulevan välille. Olen uskaltanut hukata itseni löytääkseni jotain uutta: olen löytänyt uuden minän. Yhtäkkiä se tuntuu kovin hyvältä ajatukselta. Olen löytänyt rohkeuden olla minä. Uskallan heittäytyä hetkeen, uskallan luottaa itseeni. Uskallan ottaa askelia eteenpäin, vaikka en tiedä, mihin ne johtavat. Uskallan yrittää, vaikka en tiedä onnistunko. Olen aina pelännyt esiintyä, puhua julkisesti. Olen hiljalleen päässyt kuluneen vuoden aikana tästä eroon. En ehkä kokonaan, mutta pelkoni on hälvennyt huomattavasti. Olen puhunut ihmisille, joita en ole nähnyt koskaan aikaisemmin, kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Olen antanut kaikkeni, olen epäröinyt, tehnyt virheitä, olen ollut epätäydellinen, mutta olen oppinut uutta ja olen voittanut pelkoni. Olen löytänyt jostain minulle ominaisen tyylini ja ehkä uskallan olla himpun verran oma itseni: näyttää palasen omaa sieluani, heittäytyä ja vähän pitää hauskaakin matkan varrella.
Sitten jostain ajatus tulee, että ehkä täydellinen tulevaisuus olisi sellainen, joissa saisi yhdistää nämä kaksi elämää – entisen ja tulevan – sekä nämä kaksi maata, joista kai molemmista on tullut tavallaan hyvin tärkeitä minulle. Kuka tietää, onko se mahdollista, mutta jospa ne tulevaisuudessa voisivat jotenkin kulkea käsikädessä ilman, että tarvitsisi valita toista ja hylätä toista. Onnellisimmallaan ihminen on kai silloin, kun saa itse valita, missä on ja kuka on: ehkä se olisi täydellinen tulevaisuus, kun saisi olla kaikkea sitä, mitä syvällä sisimmässämme olemme – suomalaisia maustettuna eurooppalaisuudella – ehkä siinä olisi sitä jotakin. Aluksi tuntui tärkeältä jättää kaikki taakse, aloittaa alusta ja löytää oma tiensä: nyt kun se on ehkä tapahtunut, niin yhtäkkiä tuntuu aivan mahdollista palata menneeseen ja kenties löytää jokin ihan uusi tapa olla. Ehkä sille ehdottomuudelle ei enää ole tarvetta: olen löytänyt tien kotiin.
Väkevänä niin kuin metsä
Lauri Tähkä: Väkevänä kuin metsä
syntyvänä niin kuin kevät
kauniina niin kuin kesäyö
Lupaan olla aina tässä
tuulessa hyytävässä
kädet voimakkaina
vierelläsi aina
Sä tulet mut näkemään
vierellesi tänään tähän jään
Ranskattarena 