Olen kuunnellut pitkästä aikaa vanhoja lauluja: miettinyt sitä, miten ne tuovat mieleen muistoja ja tunteita vuosien takaa. Ne vievät vanhoihin aikoihin. Mielenkiintoista on se, miten vuosien jälkeen laulujen sanat avautuvat uudella tavalla: vuodet ovat tuoneet kypsyyttä ja syvyyttä elämän ymmärtämisessä. Mikään ei ole enää niin musta-valkoista ja yhdensuuntaista kuin ehkä nuoruuden idealismissa; elämä on opettanut suvaitsevaisuutta, antanut uusia näkökulmia ja tuonut muutenkin varmuutta oman tien kulkemiseen ja omaan itsenäisyyteen. Uskallankohan tässä tunnustaa, että tuo 40-vuoden rajapyykki lähestyy kesän loppupuolella. 30-vuotiaana oli hurja ikäkriisi, mieli täynnä kysymyksiä. Tämä uusi vuosikymmen tulee vähän pehmeämmin, varmemmin omannäköisenä, vähemmän kysymyksiä herättävänä. Jotain uutta siihen itsensä näköiseen elämään on tullut vuosien kuluessa ja niitä suuria kysymyksiä on vähän vähemmän mielessä.
Elämä opettaa kuitenkin aina jotain uutta. Tämä kevät on ollut hyvin jännittävää aikaa, tunnelmat ovat vaihtuneet äärilaidasta toiseen. Kuten on jo tullut mainittua, kevääseen on mahtunut suuria menetyksiä, mutta myös kaikenlaisia suuria ja pieniä voittoja on osunut matkan varrelle – niinkin paljon, että minun on ollut hankalaa pysyä housuissani, olen hyppinyt innoissani niin kuin aropupu ja sydän on jyskyttänyt innostuksesta aivan tosissaan. Toisinaan jopa yöunet ovat kärsineet tästä voittoputkesta. Olen yrittänyt rauhoittaa innostunutta mieltäni ja keskittyä joogaan. Samalla olen oppinut, että mielen hiljentäminen on aivan yhtä vaikeaa silloin, kun on täynnä intoa kuin silloin kun kulkee matala-aallossa tai suossa, jossa tuntuu rämpivän eteenpäin pääsemättä. Tämä on ollutkin varsinainen oppitunti siitä, että oman mielen hiljentäminen on todella tärkeää tapahtuipa elämässä sitten mitä tahansa.
Jos vain kaikkeen osaisikin suhtautua tasaisesti, ilman suurempia tunnekuohuja – niihin huonoihin kuin hyviinkin hetkiin. Jooga opettaa, että elämässä on kyse tasapainosta – oli ylä- tai alamäki, on syytä pyrkiä tasapainoon. Silti onhan niistä voitoista ja hyvistä uutisista syytä nauttia ja niitä kuuluu juhlistaa. Tämän kevään aikana huomaan, että yhtäkkiä ajatusmaailmani on muuttunut niin, että ajattelenkin, että olen ollut täällä vasta kaksi- ja puoli vuotta. Vasta niin vähän aikaa ja tässä ollaan. Yhtäkkiä kaikki on muuttunut. Vaikeista hetkistä on helpompi irrottautua ja niille on jo paljon helpompi nauraa. Oliko se lopulta niin vaikeaa? (Kyllä se oli, mutta nyt siihen voi suhtautua jo huumorilla!) Huomaan myös sen, että kuluneet vuodet ovat muuttaneet minua varmemmaksi. Osaan puhua vaikeistakin asioista vaivaantumatta. Välitän vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Ymmärrän, että se tulee osittain siitä, että kun on aina se vähän erilainen, se joita toiset toisinaan vierastavat, sitä tulee todellakin sellaiseksi yksinäiseksi kulkijaksi -sudeksi, joka kulkee omaa reittiään välittämättä muiden mielipiteistä tai yrittämättä miellyttää ketään, kun ei siinä kuitenkaan onnistuisi.
Ymmärrän, että juuri tästä syystä ranskalaiset pitävät minua toisinaan ehkä kylmäkiskoisena tai ajattelevat, että en yritä mukautua tarpeeksi muihin tai ympäristööni, mutta he eivät myöskään voi ymmärtää, että en voisi elää toisinkaan. Minusta tulisi nopeasti hyvin onneton, sillä toistaiseksi vaikka kuinka haluaisin, en ole kuin he – eivätkä he kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta osaa minuun suhtautua muuna kuin sinä erinlaisena. Ehkä he – ranskalaiset – eivät osaa asettua minun nahkoihini näinä tunteinani – sekin vain on niin. Ymmärrän heitä, mutta ymmärrän siitä huolimatta enemmän itseäni. Sitä paitsi kaikesta huolimatta minulla on niin ihania tuttavuuksia, että muusta viis – ne, jotka tuntevat, tuntevat minut sellaisena kuin olen, hassuttelevana ihan tavallisena Marjona, muiden ei ehkä tarvitsekaan ymmärtää minua. Ehkä asiat ovat eri lailla muutaman vuoden päästä – kuka tietää. Ja ehkä kaikessa on lopulta kyse iästä ja kypsymisestä. Ehkä olen hieman oikukas, mutta maukas viini. Sekin on täysin mahdollista ja ehkä kaikkeen vain tarvitsee hieman aikaa.
Yhtenä hyvin tavallisena perjantai-aamuna ajalen kohti työpaikkaa, lapset on viety kouluun, aurinko paistaa ja linnut laulaa. Kaikki on hyvin juuri nyt, mieli on rauhallinen. Automatkan jälkeen saavun kaupunkiin, nousen kukkulan päälle, josta avautuu näkymä yli koko kaupungin. Kesä on parhaimmillaan, välimerelliset pensaat ovat täydessä kukassa, palmut huojuvat aamuauringossa. Radiossa alkaa soimaan Coldplayn Higher Power: käännän radion isommalle, nautin hetkestä. Ehkä tämä hetki jää mieleeni täydellisen hetkenä. Olen juuri tässä hetkessä, tällaisena. Iltapäivällä töissä sähköposti kilahtaa, ja hetken päästä uudelleen. Voittoputkeni on alkanut. Yllättäen. Odottamatta. Yhtäkkiä en olen vain se hieman omituinen Marjo, vaan juuri SE Marjo, joka onnistui tekemään jotain, mihin muut eivät pystyneet. Nyt tuosta korkeimmasta voimasta on tullut uusi voimabiisini. Tänään istun tässä ja mietin kyynelsilmin mennyttä, pelkoani, että olen kadottanut kaiken jättäessäni vanhan elämän taakseni. Tänään ymmärrän, että minä olen voittanut. Sen kaikista tärkeimmän. Itseni.
Mutta mä en enää kiellä,
en kiertele vaikka se sais joka ikisen vikisee
En sitä peitä tai häpeile
kun elämä on viimeinkin pelkkää voittoo
Kun maailmanpyörääni ajelen
ei silloin suuntaani enää muut sanele
Ei pahat tuulet mua palele
kun elämä on viimeinkin pelkkää voittoo
Kaija Koo: Pelkkää voittoo
Ranskattarena 