Sydämen kehto

Ikkunaluukku narisee ja kolahtaa auki seinää vasten. Tuttu rutiini, joka kertoo, että uusi aamu on alkanut. Uusiin ääniin tottuu hiljalleen ja niistä tulee osa uutta elämää – rutiinia. Tutut äänet kantautuvat naapurustossa: ikkunaluukkujen kolina, kirkonkellojen kumina, sirkkojen ja kaskaiden siritys. Ambulanssin piipaakin kuulostaa nykyään tutulta. Aikaa siihen on kuitenkin mennyt paljon. Ihanaa on se, kuinka tuttuus asettuu osaksi elämää. Vieraat tavat tulevat tutuiksi, asettuvat osaksi arkipäivää. Se muistuttaa siitä, että muutos on todella totta joka hetkessä ja se muistuttaa myös siitä, että ihminen sopeutuu ja tottuu kaikenlaiseen. Arjessa on kyse tottumuksista ja niitä voi muuttaa tilanteen ja asuinpaikan mukaan. Mikään ei ole pysyvää. Alun vieraus väistyy ja tilalle tulee jotain muuta. Ehkä se on väljyyttä elää, ehkä se on sitä, että tilalle tulee vihdoin arki, jota ilman elämä olisi kaaosta.

Huomaan sen, että olen kasvanut melkoisesti näiden vuosien aikana. Se on tapahtunut hiljalleen, huomaamatta, kunnes nyt yhtäkkiä muutoksen näkee selvästi. Huomaan usein sellaisia hassuja tilanteita, joissa olen suuren ranskalaisjoukon keskellä – minä – se eksoottinen erilainen. Ennen vierastin tilanteita ihmisten kanssa, joita en tuntenut. Nyt se ei enää tunnu miltään. Tunne on outo, sillä minusta ei enää tunnu vieraalta, en yritä päästä osaksi muuta – suostun siihen osaan, että olen outo ja erilainen enkä edes yritä miellyttää ketään. Hiljalleen alan olla sinut sen kanssa, että olen erilainen ja usein eri mieltä muiden kanssa. Ranskassa se on sallittua – olla eri mieltä. Toisinaan kyllä yhä mietin, että olenko joidenkin mielipiteideni kanssa liian suora – vai johtuuko se vain siitä, että ”ulkopuolisena” minun on vähemmän sallittua ilmaista erilaisia mielipiteitäni. Oli niin tai näin – saan vähemmän sydämentykytyksiä siitä, että olen erilainen. Ehkä olen alkanut löytää itseni – sen ihan todellisen itseni. Ja sitä varten minun oli matkattava toiselle puolelle Eurooppaa. Kukapa olisi uskonut?

Viime viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Päivät ovat olleet täynnä aamusta iltaan ja sen lisäksi lomapäivätkin olisi saatava upotettua johonkin väliin. On ollut välillä muistutettava itseään, että on aika hiljentää ja myös toisinaan on tunnustettava omat rajansa. Olen saanut odottamattomia voittoja. Olen ehkä löytänyt oman paikkani täältä. Yhtäkkiä huomaan, että ehkä todella tarvitsin tätä – ympäristönvaihtoa ja uusia mahdollisuuksia. Ehkä olenkin löytänyt varsin ainutlaatuisen kykyni täällä ja saanut niitä tilaisuuksia, joita en olisi koskaan saanut Suomessa. Yhtäkkiä elämä näyttää toiset kasvonsa – sen joissa voittoja satelee yksi toisensa perään. Jossa yhtäkkiä kaikilla pienillä askeleilla onkin ollut suuri merkitys. Kun yhtäkkiä mikään matkanvarrella ei tunnukaan sattumalta tai vielä vähemmän merkityksettömältä. Olen kävellyt näkymäntöntä polkua pitkin. Voisiko tämä olla kohtaloni – voisiko tämä olla elämäntehtäväni. Ehkä kaikki taitoni pääsevätkin täysillä käyttöön juuri tässä? Ehkä sekään ei ole sattumaa, että se tapahtuu juuri tässä hetkessä, kun saavun tilastollisesti elämäni puoliväliin – kun todellinen aikuisuus alkaa.

Sitten kaiken tämän eletyn ja olleen jälkeen ranskalaisjoukon keskellä minulle esitetään kysymys: Eihän sinulle ole liian raskasta olla täällä ranskalaisten ja ranskan kielen keskellä? Minun tekisi mieli alkaa nauramaan. Nytkö – kaiken tämän jälkeen sinä kysyt sitä? Ei – ei se enää sitä ole. Ei minua enää haittaa. Ehkä minä olen nyt löytänyt sen, mitä minä olen etsinyt. Kuinka monta kertaa kysinkään sitä kysymystä, kuka minä olen ja miksi minä olen täällä. Ehkä minä alan tietää siihen vastauksen. Kaiken tuttuuden keskellä mielessä siintää jo matka kotiin. Suomeen. Olen miettinyt sitäkin, mikä rikkaus se onkaan, kun on se sydämen kehto, johon voi palata keräämään voimia – juurtumaan. Mikä onni onkaan, kun on se alkukoti, joka ei koskaan lähde minusta tai minulta pois. Kaipaan sitä enemmän kuin uskonkaan. Tuntuu ihanalta laskeutua takaisin Suomeen, sen hiljaiseen ja rauhalliseen syleilyyn.

Minä olen tullut monella tavalla kotiin. Tämä kesä on tässä. Ihan kohta on aika rauhoittua ja kerätä voimia uuteen ponnistukseen. Siihen, mitä elämä tuo vielä tullessaan.

Laura Närhi: Mä elän

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii
Rivitalon terassilla kaide josta pitää kii
Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt
En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt
Mä elän, niin että tuntuu
Mä elän, se mulle kuuluu
Joo mä elän, niin että sattuu
Mä elän, mun pelko poistuu kun mä vaan elän
Mä elän, mun pelko poistuu kun mä vaan elän

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s