Sinulle ystäväni

Olen hyvästellyt ystäväni, kuiskannut tuulen mukaan viestin: hyvää matkaa. Haluan uskoa, että vielä kohdataan. Tänä aikana on vaikea hyväksyä, että viimeisiä hyvästejä ei tullutkaan. Tuli vain hiljaisuus, joka muuttui tyhjyydeksi. Ystäväni on poissa, vaikka hän on yhä sydämessäni ja mielessäni. Hän on ystäväni, joka oli mukana viimeisten 8 vuoden aikana kaikissa isoissa elämänmuutoksissani. Hänelle kerroin ensimmäisenä odottavani esikoistani. Hän tuli ensimmäisenä katsomaan kuopustani. Hänelle soitin, kun elämä kolhi ja hän, sillä hän oli työystäväni, kuunteli kanssani tyhjässä toimistossa Kaija Koota täysin sydämin ja tarjoili turkinpippurisuklaata, annostellen niin, että sitä riitti pitkäksi aikaa. Hän oli aina hauskaa seuraa, usein naurattiin, joskus itkettiin. Hän oli ystäväni. Vielä en tiedä, kuinka elämä tästä eteenpäin jatkuu. Tyhjyyteen täytyy totutella, ikävä jää.

Elämä on matka, jonka päättymisestä ei tiedä. Kukaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Ainut, mistä voi olla varma on tämä hetki. Sitten ehkä ajatus nousee mieleeni: jotta voisin ymmärtää, miten ihmiset elävät täällä, minun on ymmärrettävä, miten he lähtevät täältä. Ymmärtääkseni elämää tuntuu tärkeältä ymmärtää kuolemaa. Kahden Ranskan vuoden jälkeen menen ensimmäistä kertaa hautausmaalle. Kävelen siis kylän hautausmaata kohti. Sitä kiertää korkea muuri. Työnnän raskaan portin auki. Olo on hieman kauhuelokuvamainen. Tunnelma muurien sisäpuolella on kuitenkin hiljainen. Kierrän hautausmaan läpi, katson vieraita nimiä ja hautaholveja, joissa lepää sukupolvia. Pientä hautakiveä, joka on ollut siinä jo 60 vuoden ajan vuoden vanhana kuolleen lapsen muistoksi. Jokaisella niistä on oma tarinanasa. Monen haudan päälle on asetettu pieniä muistolaattoja, joissa lukee tekstejä kuten, mon cher papa, papy, mari. Hautoja isille, vaareille, aviomiehille, ystäville, tädeille, äideille, isoäideille. Pieniä muistoesineitä ja kukkia. Ei kovin kaukana suomalaisesta kuitenkaan.

Se, mikä erottaa ehkä eniten ranskalaisen suomalaisesta tapakulttuurista on valokuvattomuus. Hautajaisista ja hautakivistä ei näy kuvia. Haudat ovat visusti porttien sisäpuolella, mutta ei, kuolema ei ole kuitenkaan poissa silmistä, muurien piilossa. Hämmennykseni oli suuri, kun muutimme tänne maalle, ja aloin ajelemaan maalaisteitä ja huomaan, että tien varrella useassa kohdassa on hautakiven tapaisia muistomerkkejä, joskus risti, kukkia. Yritän mieheltäni tiedustella, että mitäköhän näissä muistokivissä lukee. Joku on menehtynyt tässä kohdassa tietä, matkaa. Elämä on päättynyt äkisti, yllättäen, jättänyt jonkun kaipaamaan. Minua hämmästyttää tämä tapa, se, kuinka toisen menetys hyppää silmilleni, eteeni, lupaa kysymättä. Se osuu minuun joka kerta, kun olen tien päällä, matkalla, autossa. Se muistuttaa minua siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa, eikä se ole meidän käsissämme. Yhtäkkiä tuntuu tärkeältä tietää, kenen muistoksi kivi pystytetty. Pyydän miestäni pysähtymään yhden tällaisen kohdalle.

Hélène, menehtyi onnettomuudessa tässä kohtaa 15-vuotiaana, tammikuussa 1994. Seison kiven vieressä, ja tunnen, kuinka surunaalto virtaa mielessäni. Olin itse 13-vuotias samaan aikaan, kun tuon tuntemattoman tytön elämä päättyi täällä Etelä-Ranskassa. Täällä, missä yhä 26 vuoden jälkeen muistokivi on pystyssä, jossa perhe menetti lapsensa, joku menetti ystävänsä. Yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen kukat ovat muistokiven vieressä muistuttamassa meitä siitä, että elämä loppui liian aikaisin. Kaikista koskettavimmat sanat on kirjoitettu muistokiven alareunaan. Ne m’oubliez pas, älkää unohtako minua. Tästä eteenpäin tiedän, että tämä kivi on Hélènille, joka lähti liian aikaisin, aivan kesken elämän. Tästä lähtien muistan olla pitämättä kiirettä kun ajan autolla, mietin kaksi kertaa ennen kuin lähden ohittamaan. Ei minulla ehkä olekaan tässä elämässä niin kiire. Palaan takaisin auton kyytiin. Minua itkettää. Mieheni katsoo minua ja kysyy sitten, mitä minä sitten luulin. Kai minulla on joku pakko katsoa elämän tosiasioita silmiin. En voi vain katsoa pois, vaikka katsominen sattuukin, sillä minä en halua unohtaa.

En halua unohtaa, että jokainen hetki on kallis ja arvokas. Jokainen hetki minulle on enemmän kuin Hélènille. Haluan muistaa sen, että elämä on elämisen arvoinen silloinkin, kun kaikki harmittaa ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja tärkeää on muistaa se, mikä on ollut. Ja ennen kaikkea haluan muistaa sinut ystäväni. Sinä sanoit minulle, että minun pitää iloita, että olen sinut tuntenut, ja niin teen. Silti kaipaan sinua valtavasti. Menetystä on vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi ymmärtää. Aluksi pelkäsin, että olet kokonaan poissa. Nyt kuitenkin huomaan, että olet poissa, mutta silti täällä, kaikessa mitä minä teen. Ympäröivissä kukkuloissa, auringonpaisteessa, poutapilvissä. Olet poissa ja silti täällä. Ilossa jonka tunnen, on kuitenkin aina häivähdys surua, surua siitä, että olet poissa. Muistan naurusi ja elämänilosi. Muistan sanasi aina, kun epäilen itseäni. Muistan tukesi ja sanasi: sinä osaat, sinä pystyt. Siksi, että elämästä ei koskaan tiedä eikä elämätöntä saa eletyksi. Ja minä lupaan, minä en unohda sinua.

Kohtaammeko eessä kuulun katedraalin
Venäjän maalla niin kuin kohdattiin ennenkin
Onko hän siellä?
Lontoon metrossako käy viereeni istumaan
Vai käveleekö mua vastaan matkalla Syyriaan, tomuisella tiellä

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Jenni Vartiainen: Minä ja hän