Ou nou, 100. kirjoittamani postaus tuli ja meni, enkä edes muistanut juhlistaa taikka mainita siitä. Se onkin melkoinen ajatus, 100: kuinka monta tilannetta, ajatusta, tunnelmaa siihen lukuun mahtuu. Silloin kun aloitin ja kirjoitin ensimmäisen postauksen, ajattelinko, että niitä tulisi vielä 100 lisää? En usko, että ajattelin yhtään mitään. En ajatellut sitä, mitä tästä tulisi enkä sitä, kuinka tärkeä tästä blogista tulisi minulle. Olen saanut purkaa tänne ajatuksiani, joita olisin luultavasti vain pyöritellyt päässäni.Silti tämä on minulle vielä tärkeämpi sen vuoksi, että minulla on ollut jotain ihan omaa ja olen saanut tallennettua äärimmäisen tärkeän ajanjakson elämääni. Milloin epäusko valtaa mielen, voin avata tämä ja lukea menneistä hetkistä. Huonoja hetkiä tulee ja menee, mutta elämä kantaa: se muuttuu, se muuttaa muotoaan ja makuaan, mutta niin kuin kaikki, se menee eteenpäin. Mikään tunnelma tai hetki ei ole pysyvä. Silloinkin, kun itse uskoo, että missään ei ole mitään järkeä, niin silti siinä on joku johtolanka, jonka voi ehkä sitten nähdä vuosin jälkeen, jos ei muuta. Sen lisäksi en olisi koskaan arvannut, kuinka paljon omien ajatusten jakamisesta saankin voimaa takaisin itselleni.
Kun miettii niitä elämän isoja käännekohtia, joita vuosien varrelle mahtuu joitakin, yhteistä niille kaikille on se, että ne liittyvät jollakin tavalla vapauteen tai sen menettämiseen. Toisinaan on tärkeää vaatia itselleen lisää vapauttaa, toisinaan siitä on luovuttava, jotta saa jotakin uutta. Aivan kuin elämä olisi jonkinlaista vapauden määrän vaihtelua. Sen määrä elämässä ei ole vakio vaan se on jonkinlaista aaltoliikettä. Usein näihin elämän merkkipaaluihin liittyy myös juhliminen – juhlimme karikoidusti vapauden lisääntymistä tai sen vähenemistä. Niin tai näin – se on aina juhlimisen arvoista. Ja ehkä elämässä yleensä, kaiken pienenkin merkittävän juhliminen on sen arvoista: tunnustamme olleen tai tulevan merkityksen meille tässä hetkessä. Näissä hetkissä tärkeää on jakaa se muiden kanssa – niiden, jotka seisovat rinnallamme ja jakavat elämämme pienet ja suuret hetket.
Tätä kaipaan korona-aikana erityisesti: juhlia ja hetkien jakamista muiden kanssa. Melkein mitä muuta tahansa voi tehdä eristäytyneenä tai virtuaalisesti paitsi juhlimista. Mikään ei korvaa sitä, että kokoonnumme yhteen jakamaan yhteisen hetken. Siinä on jotain sellaista, mitä ei korvata millään muulla kuin jakamisella. Tämä ehkä todistaa myös sen, että ihminen on todellakin laumaeläin siitäkin huolimatta, että pitäisimme itseämme erakkona. On silti eri asia viihtyä yksin tai osata tehdä töitä yksin tai yksinäisesti – me kaikki silti tarvitsemme muita ja sitä omaa laumaa, johon kuulumme. Niitä omia laumoja voi olla monia. Itse ainakin tunnistan kuuluvani useaan erilaiseen yhteisöön, ja niiden tuoma yhteenkuuluvuus on tärkeää omalle hyvinvoinnille. Kokonaan yksin ei voi elää vaan tarvitsemme hetkittäin sitä, että voimme jakaa kokemastamme tai kokemaamme, ja on joku tai useampia, jotka ymmärtävät sen, minkä juuri me olemme kokeneet.
Omassa mielessäni toivo pilkistää kuitenkin nurkan takana. Ehkä – ehkä ihan kohta pääsemme ulos kahville, terassille syömään, matkaan, Suomeen, yhdessä kokemaan ja juhlistamaan. Tänä vuonna kesän loppupuolella on luvassa yhdet merkittävät juhlat, joita toivon kovasti voivani juhlistaa yhdessä eri laumojeni kanssa. Yksi aikakausi tulee loppuun, jotain muuta alkaa. Täytän pyöreitä vuosia. Ehkä vapauden määrä jälleen muuttuu. Minulle pyöreät vuodet ovat aina merkittäviä, lähes kriisin arvoisia. Jotenkin sitä väistämättäkin pysähtyy, miettii sitä tulevaa ja mennyttä. Mitä on jo saanut ja mitä on vielä saamatta? Se on samalla uusi alku ja loppu. Tämän uuden äärellä mietin sitä, mitä minä haluan tästä eteenpäin. Nyt täytyy vain toimittava, uskaltaa jälleen kerran alkaa alusta. Tässä uudessa alussa on jotakin toivoa antavaa: kaikki on vielä mahdollista, nyt on aika aloittaa. Ja sen alkaminen on juhlan arvoista.
Ja niin on tämän blogin olemassaolokin ja sen 102. postaus ja kaikki sen mukanaan tuoma elämääni. Juhlan arvoinen. Jos jossain vaiheessa mietin, mikä on sen kohtalo ja tulevaisuus, löysin siihen kai jonkinlaisen vastauksen. Ilman sitä en olisi löytänyt itseäni täällä uudelleen enkä ymmärtänyt kaikkea sitä, minkä olen ymmärtänyt: ehkä siis nostan itselleni ja sille tänä iltana lasillisen. Uudelle vapaudelle – tehdä sitä, mitä haluaa. Ja sille, että vielä on aikaa.
On kello kahta vaille yksi
Behm: Yhtä vaille kaksi
Taas tää kääntyi selittelyksi
Ja meitä yhtä vaille kaksi
Ajatus tää jää lukemattomaksi
Mä en tiedä vielä mitä multa puuttuu
Ranskattarena 