Pakkasyö

Täällä ollaan yhä – kutakuinkin selväjärkisinä. Ensimmäinen lockdown-viikko oli kieltämättä melkoinen kaaos lasten ollessa kotona ja töitäkin oli melkoinen määrä tehtävänä. Selvittiin siitä jotenkin, mutta perjantain väsymys oli melkoinen. Tämä viikko on vielä jaksettava ja sitten on oikea loma eikä ainakaan tarvitse huolehtia töistä. Tuntuu aika ihanalta ajatukselta vain taas sulkea tietokone ja keskittää ajatukset kaikkeen muuhun. Odottelemme edelleen oikean kevään alkua. Lämpöaalto tuli ja meni – ja kävi niin ikävästi että lämpöaallon jälkeen tuli yöpakkaset – hyvin odottamaton sellainen ja palellutti jo käyntiin lähteneen kasvukauden. Uutiset kertoivat, että meidänkin alueella vuoden viinisato meni siinä yhden yön aikana. Se koskettaa, sillä jotenkin näihin läheisiin viinipeltoihin ja viinitilallisiin tulee suhtauduttua jo melkoisella sympatialla. Viini on elämäntapa, mutta yllätyksiltä elämässä ei voi kukaan välttyä.

Samalla olen yhä useammin saanut itseni kiinni ihmettelemästä tätä elämää. En tiedä, onko kenellekään muulla koskaan sellaista oloa, että hei, olenko se minä oikeasti tässä, ja onko tämä elämä totta tällaisena. Kyseessä on jonkinlainen ruumiista irtautumiskokemus, jossa itseään katsoo ikään kuin ulkopuolelta: olenko minä oikeasti tässä, tekemässä näitä asioita, joita teen. Milloin tämä kaikki tapahtui? Sellainen hetki tulee usein iltaisin (nykyään siis aika aikaisin, sillä kotona on oltava klo 19) kun olen jossain ja sanon bonsoir (bonjour ei aiheuta samanlaista reaktiota) ja kun jatkan juttua ranskaksi. Minut saattaa vallata sellainen käsittämätön hämmästys ja jonkinlainen vierauden tunne. Siis, olenko minä tässä, minä, joka puhun ranskaa, jonka r sorahtaa hämmästyttävän oikeankuuloisesti. Olenko se ihan varmasti minä eikä joku muu: milloin minä muutuin tuoksi ihmiseksi? Olenko se varmasti minä vai näenkö unta, onko tämä kaikki ihan varmasti totta? Miten nämä ajatukset muuttuvat ranskankieliksi sanoiksi ja tulevat suustani ulos lähes vaivattomasti. Kuinka minä ymmärrän kaiken, mitä sanotaan ja nauran muiden mukana? Se on ehkä se muutos, mikä on tapahtunut. En usein enää ajattele, mitä sanon. Olen kai tullut sinuiksi kaiken tämän kanssa.

Yksi sunnuntai ajelin tanskalaisen ystävän luokse lounaalle, kun eivät mitkään ravintolatkaan ole auki. Oli aivan ihanaa, että pitkästä aikaa oli jotain odottaa ja oli jonkinlainen tunne normaaliudesta. Niinpä kirjoitin googleen ystäväni osoitteen ja lähdin matkaan. Matkaa oli 35 minuutin verran. Matka vei kukkuloiden toiselle puolelle, alueelle, jossa en ollut koskaan käynyt. Huomasin, että olin napannut mukaan viinipullon ja jälkiruoan – hyvin ranskalaisesti – vaikka lähinnä tässä oltiin nyt menossa pohjoismaalaisesti lounaalle. Ehkä silloin huomasin ajatella, että jotain ranskalaisuudesta on asettunut minuun. Siinä kuitenkin ajellessani katselin uusia maisemia ja minua sen keskellä ja tunsin jonkinlaisen onnistumisen tunteen valtaavan minut. Minä olen löytänyt täältä jotain, joka on vain minun, mutta sen lisäksi tässä ollessani voin ajatella, että tämä kaikki on minua varten. En tarkoita sitä niin itsekkäästi kuin se saattaa kuulostaa, mutta olen selvinnyt sen alun kaaoksen ja hämmenyksen läpi tähän hetkeen, jossa voin sanoa, että olen valmis ottaamaan vastaan sen, mitä minulle annetaan.

Sitten tuleekin se hämmenys, että en oikein tiedä, mihin kaikkeen voisin nyt ryhtyä. Olen tuntenut itseni edelleen eksyneeksi, mutta aivan eri lailla kuin ennen. Nyt tuntuu, että kaikki ovet voisi aueta ja olla auki, mutta en tiedäkään, mihin suunnata ja mitä ovea kolkuttaa. Kaikki on jälleen muuttunut, mutta aivan eri lailla enkä jälleen tiedä, mitä kaikkea tämä tuo tullessaan, ja miten minun pitäisi tähän kaikkeen valmistautua tai sopeutua. Elämä ei koskaan jätä yllättämättä. Minusta tuntuu vähän samalta kuin vaahterapuun vaaleanvihreistä lehdistä pakkasaamun jälkeen – osa niistä on paleltunut, selviämättä kylmästä, mutta sitten on osa pieniä vaaleanvihreitä vielä hentoja lehdenalkuja, jotka ovat selvinneet. Ihmettelevätköhän nekin kohtaloaan ja selviämistään. Ja kysymystä – mitä nyt?

Niin, on kai myönnettävä, että olen jollain tavalla muuttunut. Olen kokenut jotain, selvinnyt oman sieluni kylmästä yöstä, kun uskalsin elää läpi sen ajan, joka oli täynnä kysymyksiä ja suurta epävarmuutta. Ehkä nyt jo voin nähdä, että se teki lopulta minulle hyvää: oli hyvä luopua kaikesta, mitä minulla oli ollut ja astua tyhjyyteen. En tiedä, oliko niinkään kyse uskalluksesta kuin siitä, että ei ollut muutakaan mahdollisuutta, mutta oman sielun kylmän yön läpi eläminen on ollut ehkä elämäni kasvattavimpia kokemuksia. Sellaisia todella pohjia muuttavia kokemuksia on vain muutamia – niitä käännekohtia, jotka muuttavat kaiken. Sen jälkeen jäljelle jää vain yksi kysymys – mitä nyt?