Täällä ollaan, uudessa lockdownissa, etätöissä lasten kanssa. Niinhän siinä kävi, että koulut suljettiin melko lailla yllättäen kolmeksi seuraavaksi viikoksi, joista kaksi muuttui lomaksi. Yksi viikko lomaa oli jo suunniteltuna, mutta silti kaksi viikkoa on jotenkin selvittävä koko paletista. Jos korona-aika on opettanut jotain, niin ainakin joustavuutta ja nopeisiin muutoksiin sopeutumista. Mikään ei enää hätkäytä, tai siltä ainakin vaikuttaa. Totuuden nimissä mieli oli kyllä vähän maassa, kun uusista rajoituksista ilmoitettiin, mutta sitten kuitenki, ihmeen vähän reaktiota se enää aiheutti missään. Kai me olemme jo niin tottuneet tähän, että tuli mitä tuli, tästäkin selvitään. Aamulla mietin sitä, miten seuraava aamu aina valkenee samanlaisena kuin edellinenkin, riippumatta siitä, mitä muutoksia elämässämme on tapahtunut. Aamulla kaikki on niin kuin ennenkin. Maailma jatkaa kulkuaan – olisiko siinä sitä lohtua, uskoa tulevaan. Maailma on jo nähnyt kaiken tämä, sitä ei niin vähällä mikään hätkäytä radaltaan.
Pidin viime viikolla torstai-iltapäivän vapaata. Olen ollut melko väsynyt, niin kuin varmaan moni muukin. Teki hyvää hiljentää, sulkea tietokone, olla tekemättä mitään. Joskus keskellä kiireisintä kiirettä se on juuri se, mitä kaipaamme eniten. Hiljentymistä – tunnetta siitä, että maailma jatkaa olemassa olemista ja me olemme osa sitä. Lopulta vain sillä on merkitystä – niillä hiljaisilla hetkillä, jossa kuulee omat ajatuksena ja ihmettelynsä. Silti se tuntuu usein kaikista vaikeimmalta asialta, se hiljentämäinen ja oman itsensä kuuntelu. Miksi sitten niin onkaan? Joskus tuntuu siltä, että samaa läksyä joutuu toistamaan kerta toisensa jälkeen, eikä se sittenkään tunnu menevän perille.
Samaan aikaan kuitenkin mietin, että mitä tässä hetkessä voisi muuttaa, että elämä olisi vähän helpompaa ja kevyempää. Kai se on kuitenkin se oma suhtautuminen omaan elämään. Siksikin olen luvannut itselleni ottaa seuraavat viikot mahdollisimman rennosti. Tavallaan kaikki tavoitteet voi nyt laittaa romukoppaan ja ehkä sitä voi astua lastenmaailmaan, jossa töitä tehdään silloin, kun sattuu huvittamaan. Aikuisten mielessä tämä lause kuulostaa kovin vastuuttomalta, mutta lapsethan tekevät juuri näin. Jos tekee mieli opetella kirjoittamaan, lapsi ottaa kynän käteen, jos sattuu huvittaa oppia laskemaan, lapsi kaivaa laskukirjan esiin. Ei siinä mietitä, mihin lokeroon kyseiset asiat sattuvat kuulumaan. Aikuinen on se, jonka mielestä työntekemisen pitää olla tylsää, täynnä kärsimystä ja pakkoa. Lapsi leikkii silloin kun huvittaa, maalaa silloin kun mieli tekee ja opettelee lukemaan vaikka ensimmäiseksi aamulla, jos siltä tuntuu. Niinpä, uskon siis, että seuraavat viikot menee minunkin kohdalla niin, että otan työt esiin, kun siihen hetki liikenee aikaa.
Ehkä tämä siis voi olla tieteellinen kokeilu. Jos sen sijaan, että olisin stressaantunut, pidänkin hauskaa. Kieltäydyn kaikesta tylsyydestä ja teen työnteosta hauskaa. Sen sijaan, että uhraantuisin, otankin tämän mahdollisuutena. Viime viikot fyysinen oloni ei ole ollut mitenkään erityisen hyvä. Selkä – tai oikeastaan niska on koko ajan vähän kipeä ja jähmeä. Ehkä se tulee työstä, jota olen tehnyt huonossa asennossa viikkojen ja kuukausien aikana – tai ehkä se johtuu siitä, että olen unohtanut hauskanpitämisen taidon. Usein ajattelen, että työntekemisen pitäisi olla hauskaa ja herranen aika, niinhän sen pitäisi. Ei tänne kärsimään ole tultu. Ehkä seuraavat viikot siis opettavat jotain hyvin tärkeää. Voisikohan hauskaa pitämällä saada vähän enemmän aikaan?
Ranskattarena 