Alussa olivat suo, kuokka ja jussi. Nämä sanat tuntuvat jotenkin sopivan tähän kevääseen ja viime viikkoihin. Lämpö on kohonnut 20 asteeseen. Lämmöstä ja alkavasta keväästä pääsee vihdoin nauttimaan. Se tarkoittaa myös puutarhakauden alkamista. Siihen liittyvää puuhastelemista sitten riittääkin. Tunnelma on kuin tuo kuuluisa lausahdus kuokasta ja jussista: kuokka heiluu ja jussi on kiireinen. Yritämme perata meille isompaa kasvimaata ja maa täällä on kovin kivistä ja savista. Sen lisäksi maa on kuivaa. Helpolla se ei itseään meille anna. Viikot kuluvat työpöydän ääressä tietokoneen ruutua tuojottaen ja viikonloput muistuttavat työleiriä. Tekemistä on enemmän kuin viikonloppuna viitsii tai ehtii tehdä. Silti tuntuu hyvältä fyysistä työtä, istuttaa kasveja, kerätä kiviä, siirtää multaa paikasta toiseen. Tuntuu hyvältä tehdä ruumiillista työtä ja tehdä käsillä jotain, josta jää jälki. Omien käsien aikaansaannoksia on illalla hyvä ihastella. Saimmehan jotain aikaan – jotain, josta jäi konkreettinen jälki. Nykypäivän työ on usein sellaista, mistä päivän päätteeksi ei voi oikein sanoa, mitä tuli tehtyä. Vaikka jotain saa valmiiksi, usein se ei siltä kuitenkaan tunnu.
Kevättä on ehtinyt jo odottaa. Jos mikään muu tässä tilanteessa ei tunnu lohduttavalta, niin se on ainakin kevät ja lämpö. Ennen työpäivän alkua portailla auringonpaisteessa nautittu kahvikuppi muistuttaa siitä, kuinka elämä on ihmisen parasta aikaa – vai onko se sitten kuitenkin kesä. Auringossa ja sen lämmittävässä vaikutuksessa on jotain niin ilahduttavaa. Johtuuko se siitä, että esi-isämme ovat syntyneet jossain päiväntasaajalla, vai mistä lie johtuu, että en voi ajatella kuin, että tähän meidän on tehty – auringon syleiltäväksi.
Tilanne täälläkin muuttuu – positiivisia koronatapauksia on jälleen yhä enemmän. Hetken aikaa täällä etelässä kaikki oli ihan hyvin, mutta uudet tapaukset näyttävät olevan nousussa. Muuttaako lämpö ja etenevä kevät tilannetta taas parempaan suuntaan – sitä saamme vain odottaa. Vielä muutama viikko koulujen kevätlomaan. Olemmeko siihen mennessä uudessa lockdownissa vai muuttuuko tilanne kuitenkin parempaan suuntaan. Koulusta tuli viikkoja sitten viesti, että yhdenkin lapsen sairastuessa koronaan, koko luokka joutuu karanteeniin. Tässä sitä odotellaan, ja katsotaan, mitä tulee. Silti kaikesta huolimatta olen jo lähes lakannut ajattelemasta koko koronaa, milloin se vain on mahdollista. En jaksa enää uskoa tai ajatella, mihin mennessä olemme ohittaneet tämän ajan. Ehkä emme koskaan. Yritän sen sijaan keskittyä kaikkeen muuhuun positiiviseen.
Siihen puutarhaan, lasten kanssa touhuamiseen, leipomiseen, työskentelyyn, joogaan, ja lukemiseen. Luen amerikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa French dirt – kertomus ranskalaisesta mullasta, jota on hauska lukea varsinkin nyt kun puuhaan omaa pientä puutarhaani. Kyseisessä kirjassa amerikkalainen nuori mies perustaa yhtenä keväänä oman kasvimaansa Etelä-Ranskaan, ei niin kaukana meidän kylästämme ja tämä lukeminenhan minulle sopii. Puutarha- ja taimikaupat ovat jo tulleet tutuksi. Kasvit ovat sitten vielä useinmiten vähän vieraampia, mutta laventelia ja rosmariinia olen jo istuttanut. Käyn vain taistoa naapurin kissan kanssa, joka on mieltynyt samaiseen laventelipenkkin, eri syistä vain kuin minä. Samoin oliivipuita on tullut istutettua jo lisää, kirsikka- ja persikkapuitakin. Vihannespenkkiin on tulossa varsinainen kokoelma tomaattia, melonia ja vesimelonia, mansikoita, salattia ja yrttejä. Kirjasta luin myös, että tätä savista maata tulisi kastellessa samalla kääntää. Toisaalta pieni sadekaan ei ehkä olisi nyt pahitteeksi.
Puutarhassamme asustelee sisilisko, rukoilijasirkka ja olen uskoakseni nähnyt kolibrin vaikka en olekaan onnistunut ikuistamaan sitä kamerallani. Olen silti aivan varma, että tuo aivan pikkiriikkinen lintu on vieraillut kukkapuskassani. Tämä tuleva kesä onkin melkoinen kokemus ja kokeilu: mitä kaikkea täältä vielä löytyykään ja mitä kaikkea tuleekaan vielä opittua. Lounaskävelyllä tutustun kotikyläni ihmeisiin. On ihana seurata, mitä ympäristössä tapahtuu. Miten luonto herää eloon, miten viinintuotannon ympärillä elävä kylä valmistautuu uuteen satokauteen. Sitä kaupan viinipullorivistöäkin katsoo jotenkin ihan uudella tavalla, kun on nähnyt sen, mitä sen valmistamisen ympärillä tapahtuu. Viini ei ole vain viiniä – se on elämäntapa.
Ranskattarena 