Tähän syntynyt

Kuka tietää, mitä elämä tuo tullessaan, kun pitää mielen ja oven avoimena? Olen joskus itsekin kovin vannoutunut mielipiteissäni ja uskon asioihin vain, koska mielestäni asia on niin. Niin, puhutaan vaikka ranskankielestä. Olen varmaan sen jo maininnutkin, että en halunnut koskaan opiskella kieltä, koska olin jo tuominnut sen jo aivan liian vaikeaksi ja pidin sen lausumista itselleni mahdottomana. Silloin, kun muutto tuli puheeksi, en muistaakseni kauheasti ajatellut asiaa. Ajattelin, että opeteltava se on enkä kovin paljoa vaivannut sillä asialla päätäni. Tietenkin todellisuus astui mukaan kuvioihin aika nopeasti, sitten kun Ranskassa oltiin. Alkuun olin aika lailla kauhuissani ja rappukäytävässä koitin parhaani mukaan vältellä naapureiden kohtaamisia, sillä en halunnut joutua tilanteisiin, jossa olen ihan huuli pyöreänä. En todellakaan nauttinut siitä, että en ymmärtänyt yhtään mitään. Silti niitä tilanteita tuli vastaan ja paljon.

Ensimmäinen ranskanopettajani oli ihana Elodie, joka oli kärsivällinen ja toisti samat asiat tunti tunnin jälkeen. Muistan kun istuin ensimmäisen kerran hänen työpöytänsä toisella puolella helmikuisena iltapäivänä. Sää taisi olla kuta kuinkin sateinen ja pimeä. Elodie tarjosi vesilasillisen ja pyysi minua kertomaan itsestäni ranskaksi – niillä sanoilla, jotka osasin. Kaivoin muististani kaikki osaamani sanat ja ihmeekseni sain jotakin aikaiseksi. Siitä alkoi ensimmäiset askeleeni kohti ranskankieltä ja sen saloja. Elodie tarjosi kahvia ja opetti minulle kieltä. Elodien pöydän ääressä ehdin ihmetellä ammatillista minääni, ihmetellä tulevaisuutta ja sanoin myös sen salatun haaveeni. Mitä työtä tekisit, jos voisit olla mitä vain? Siellä Elodien vieressä, ranskankielellä sen ensi kerran sanoin. Je serais ecrivaine. Olisin kirjailija. Opettelimme tietenkin konditionaalia. Minä tunsin epätoivoa, mutta hiljalleen sanat ja muodot jäivät muistiin. Puolen vuoden jälkeen siirryin yliopistoon B2-tunneille. Meni aika kauan ennen kuin osasin antaa itselleni tunnusta siitä – hei, puolen vuoden jälkeen olin jo päässyt niin pitkälle. Kai minussa silti on joku pieni täydellisyyden tavoittelija – kaikki minulle heti mentaliteetti – joka ei silloin antanut minun iloita saavutuksestani. Nyt ehkä ymmärrän sen merkityksen sitäkin paremmin.

Nyt minulla on taas ranskanopettaja. Työpaikkani tarjosi minulle mahdollisuuden ranskankielen opetukseen ja otin sen tietenkin suurella ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Kokemus on jälleen uusi ja mielenkiintoinen. Saan esittää kysymykseni ranskankielestä jollekin, joka niihin osaa vastata. Miksi niin eikä näin? Kokemus on taas erilainen, sillä jonkinlainen sisäsyntyinen ymmärrys on kieleen on jo olemassa ja voin jo jotenkin ymmärtää, miten tämä kieli toimii. Silti on asioita, joita en ole tiennyt, ymmärtänyt tai kukaan ei ole vielä sanonut. Tiedän, miten muut puhuvat kieltä ja vihdoin, minulla on joku, jolta saan kysyä kaikki tyhmät kysymykset. Sen lisäksi opettajani tsemppaa vielä parantamaan ääntämystäni. Jälleen kerran hän sanoo, että suomalaisten aksentti puhua ranskaa on vallan suloinen. Kai se sitten on. Sen lisäksi hän kannustaa ja kehuu puhumistani ja sanoo, että ymmärtää kerrassaan kaiken, mitä sanon, vaikka toki puheeseeni eksyy virheitä, kuten aina. Sitten opettajani sanoo jotain, joka saa minut melkein räjähtämään nauramaan. Olet syntynyt puhumaan ranskaa.

En usko sitä hetkeäkään ja minua suuresti huvittaa tuo lausauhdus. Opettajani inttää vastaan. Jään miettimään sitä, miten uskomuksemme määrittävät meitä ja sitä, mitä teemme. En koskaan halunnut opetella ranskaa, koska olin vakuuttanut itseni uskomaan, ettei se ole mahdollista. En koskaan edes yrittänyt, sillä olin kategorioinut sen sellaiseen lokeroon, jota en koskaan edes kokeilisi. Kuinka monta muuta asiaa jätämme kokeilematta, koska tuomitsemme ne epäonnistumaan jo etukäteen? Kuinka emme edes yritä ja emme koskaan saa tietää, että itse asiassa juuri tuohon asiaan olemme luotuja, sopivia. Että itseasiassa olemme juuri oikeanlaisia, osaamme ja pystymme, jos vain aloitamme. Olen ehkä juuri oppinut elämän suurimmista läksyistä. Me voimme ihan mitä vain haluamme. Meidän tarvitsee vain aloittaa.

Se sitten onkin se kaikista vaikein: aloittaminen. Monta asiaa tulee siirrettyä ja siirrettyä, usein ehkä turhaan. Syitä aloittamisen vaikeudelle on helppo keksiä, ja tottahan sekin on, että alussa kaikki on vaikeaa. Olisinko jatkanut ranskan opiskelua, jos minulla olisi ollut vaihtoehto? Luultavasti en. Toisaalta juuri sen takia olen oppinut, että mihin tahansa uuteen asiaan liittyy valtavasti turhautumista, jopa epätoivoa. Ja erityisesti siihen liittyy pelko omasta epäonnistumisesta. Mikä tahansa uusi tuntuu ensin pelottavalta ja vie oman itsen epämukavuusalueelle: olkoon se sitten ranskanpuhuminen, blogin perustaminen ja ensimmäisen kerran julkaise-nappia painaminen, vastasyntyneen vauvan syliin ottaminen, antautuminen rakkaudelle tai toisen ihmisen lähelle päästäminen. Kaikissa näissä yhteistä on uuden tuntemattoman kokeminen ja epävarmuuden sietäminen. Missään asiassa ”ammattilaiseksi” ei tule kuin tekemällä. Ranskaa puhuessa tulee tehtyä aimo annos kielioppivirheitä, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, vauvan oppii tuntemaan ajan kanssa ja aidon rakkauden voi löytää vain rakastamalla. Kaiken uuden kokeminen on osa ihmisyyttä, niin kuin myös epävarmuus ja haparointi ja jotenkin juuri se tekee meistä ihmisiä – ehkä olemme syntyneet juuri tähän.