Muuttumisleikki

Tällä viikolla olo on vaihdellut kahden eri tunnelman välillä. Toisaalta olo on ollut reipas. Aurinko on paistanut ja olen vihdoin alkanut käydä lounaskävelyllä lähimaastossa. Toisaalta väsyttää ja on jotenkin ollut vaikea pysyä reippaana. Ajatukset palaavat usein jonnekin kaukaiseen aikaan ja on ollut vaikea pitää kiinni – niin toivosta – tai ehkä uskosta, että kyllä tässä kaikessa varmasti on jokin järki. Sitten taas toisina hetki mietin sitä, miten paljon on jo ehtinyt tapahtua ja kuinka huimasti monet asiat ovat menneet eteenpäin viime aikoina. Ehkä kaiken tämän takia olen viivytellyt kirjoittamisen aloittamista. Onko minulla vielä jotain sanottavaa? Onko minulla vielä jotain jaettavaa?

Mistä tietää, milloin on tullut aika jättää jotain taakse? Milloin on aika sanoa, että joku asia on palvellut – tehnyt tehtävänsä? Milloin tietää, että pitää päästää irti – ehkä saadaakseen jotain uutta tilalle? Tai toisaalta, mistä tietää, milloin vain pitää jatkaa eteenpäin antamatta periksi? Mikä viesti on se, mitä milloinkin pitää kuunnella? Näitä asioita olen kovasti miettinyt viime viikkoina. Tuntuu tärkeältä pysähtyä ja tarkastella elettyä ja tulevaa. Mikä minua motivoi? Mihin minä haluan aikani käyttää. Tämän vuoksi olen kovasti viivytellyt kirjoittamisen aloittamista.

Olen miettinyt sitä, miten ajoittain törmään esitettyyn ajatukseen, että ranskalaiset ihmiset ovat raivostuttavia. Jäin miettimään tuota ajatusta, sillä en osaa lokeroida ranskalaisia tuollaiseen lokeroon. Tiedän joitakin ihmisiä, jotka voivat olla raivostuttavia, mutta en usko, että he ovat raivostuttavia sen takia, että he ovat ranskalaisia. Sama ihmistyyppi suomalaisversiona nostattaisi aivan samanlaisia tunteita. Oikeasti ajattelen, että ranskalaiset ovat kivoja tyyppejä, ja mitä paremmin heitä oppii tuntemaan tai ymmärtään, sitä kivempia he ovat.

Silti muistan kyllä yhdessä vaiheessa ajatelleeni, kuinka paljon useammin jouduin sanaharkkaan jonkun ihmisen kanssa täällä Ranskassa. Ajattelin oikeasti, että se johtuu ranskalaisista. Jotain heissä täytyy olla, jonka vuoksi olemme erimieltä useammin kuin muistan olleeni Suomessa. Töissäkin. Mietin jo yhdessä vaiheessa, että tälläistäkö tämä nyt on. Tähänkö minun on nyt totuttava, että en tule ihmisten kanssa toimeen. Sitten aivan äskettäin ymmärsin, että asia ei johdukaan ranskalaisista vaan minusta. Minusta on tullut sellainen, että sanan mielipiteeni ääneen ja pidän siitä kiinni. Herranen aika, en tainnutkaan olla niin voimakkaasti sellainen Suomessa.

Hyvänen aika, minä olen muuttunut. Yhden keskustelun aikana sanon voimakkaasti, mutta en vihaisesti ja vielä vahvistaakseni mielipidettäni, korostan, että en ole stressaantunut. En vain pidä tästä tavasta tehdä asioita. Jälkeenpäin jään miettimään, niin en minä varmaan tällainen ollut Suomessa. Eri mieltä oleminen oli minusta ikävää ja vähän hankalaa. Ehkä siis omalla epämukavuusalueella oleminen on kasvattanut minussa jotain – se on laajentanut sitä aluetta,millä pystyy olemaan ahdistumatta. On ehkä opinnut sietämään sitä tunnetta, että en ole aina parhaimmillani. Olen oppinut, että on ihan ok tuntea myös hankalia tunteita. Pystyn kertomaan tunteistani ahdistumatta – ehkä jopa häpeilemättä. Ensimmäistä kertaa mietin, että ehkä nämä muutokset voivat olla hyviä – vahvistavia. Ehkä kasvaminen onkin kivaa, ehkä muuttuminen on hyväksi.

Joihinkin kysymyksiin vastauksen löytäminen voi olla vaikeaa. Silloin kun oikeaa vastausta ei tiedä, pitää vain jatkaa matkaa, ja katsoa, milloin se vastaus löytyy. Ehkä siinä omassa olemisen virrassa voi vain kellua. Ollako ranskalainen, suomalainen vai jotakin ihan muuta. Ehkä ihmisenä olemisessa tässä hetkessä on juuri nyt ihan vain tarpeeksi.