Kevättä kohden

Jippii, kevät on täällä. Sen tuntee jo ilmasta, mutta sen näkee ja kuulee luonnosta. Iltaisin sammakot aloittavat hämmentävän äänekkään kurnutuskuoron ja päivällä linnut laulelevat iloisesti. Luonto alkaa muuttua kauniin vaaleanvihreäksi, manteli- ja kirsikkapuut ovat täynnä valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia. Narsissit ovat puhjenneet kukkaan ja tulppaanit aukeavat ihan kohta. Oliivipuu on leikattu ja tomaatinsiemenet kavereineen on laitettu kasvamaan. Olen vaihtanut viime vuonna istutetut sitruunapuut isompiin ruukkuihin ja jaksan iloita niistä ihan jokainen päivä. Kevät on ihan varmasti paras vuodenaika, ainakin minulle, sillä sen tuoma lupaus uudesta elämästä ja uudesta alusta on tervetullut ihan joka vuosi, mutta erityisesti tänä vuonna, kun uutiset eivät ole olleet kovin mieltäylentäviä.

Todella lämmintä ei vielä ole ollut. Lämpö antaa odotuttaa itseään. Tuuli on vielä varsin viileä ja aamut ovat kovin sumuisia. Silti aamut vaalenevat ja kertovat kesän lähestymisestä. Jonkinlainen syvä huokaus pääsee ilmoille. Ehkä tästä kaikesta vielä selvitään. Ehkä tavallinen elämä vielä palaa. Ehkä vielä joskus tämä ajanjakso on historiaa, jota muistelemme viinilasillisen äärellä. Muistatko silloin, kun mihinkään ei voinut mennä? Olen jo alkanut miettimään ja muistelemaan, minkälaista elämä oli ennen. Kun pystyi mennä minne huvitti, sopia kaverin kanssa treffit kahvilaan, mennä illalliselle puolison kanssa, elokuviin tai vaikkapa konsertiin. Sillä lailla huolettomasti. Ei huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Sillä lailla hyvin tavallisen kepeästi.

Talvilomalla kävimme muutamassa naapurikaupungissa. Oli ihanaa päästä kotoa pois, oli ihanaa kierrellä tuntemattomia katuja, katsella uteliaana ympärilleen ja aistia erilaisten kaupunkien ilmapiiriä. Täällä rakastan ennen kaikkea sitä historiaa ja miten se on nähtävillä joka puolella. Joku kaupunki on rakentunut viinintuotannon ympärillä, joku toinen kangasteollisuuden keskukseksi. Se kuinka paljon alueella on ollut aikanaan rahaa, on selvästi nähtävissä arkkitehtuurissa ja ehkä jopa tunnelmassa. Ihailen sitä, miten jokaisella pikkukylälläkin on oma tunnelmansa ja erityisyytensä. Jokainen on erilainen eikä niitä voisi sekoittaa toisiinsa. Silti nämä piipahdukset vieraisiin paikkoihin kuitenkin muistuttavat siitä, että elämä ei ole normaalia. Kaupungit ovat kuin aavekaupunkeja. Missään ei ole ihmisiä, suurin osa paikoista on kiinni, eikä kaduilla kuljeskelun lisäksi ole tehtävissä oikein muuta. Leipomosta voi käydä hakemassa leivän tai pullan, mutta siinä se sitten onkin. Tunnin kiertelyn jälkeen voikin lähteä kotiin.

Tässä hiljaisessa elämässä on kuitekin se hyvä puoli, että aistit terästyvät. Kun on vähemmän virikkeitä, huomio kiinnittyy entistä enemmän kaikesta tavanomaisuudesta poikkeavaan. Yhdellä kaupunkikävelyllä huomaamme lasten iloiseksi yllätykseksi yhden talon pihalla asustavan kanaparven. Yllättävää tässä on se, että olemme viiden minuutin päästä kaupungin keskustasta. Talon piha on kanojen koti. Kanoja istuu suuren männyn oksilla, osa on maassa ja ne kaakattavat ja kuopsuttavat ympäriinsä. Lintuparveen kuuluu myös hanhia ja kukko. Kukko lennähtää (tietenkin) ylimmälle oksalle meidät huomattuaan ja pitää tarpeellisena suureen ääneen ilmoittaa huomanneensa meidät. Lapsilla ja minulla on hauskaa kanoja seuratessa. Aivan ihana sattuma, vaikka mielessä käväiseekin, että naapureilla taitaa olla toisinaan vähemmän mukava seurata tätä laumaa, tai mistä sen tietää.

Niin kyllähän elämä on näinkin asettunut jonkinlaisiin uomiinsa. Elämä seuraa omaa tuttua latuaan, päivät seuraavat toisiaan ja viikot kuluu. Onneksi kesää kohdin mennään. Itse asiassa juuri nyt tuli täyteen 6 kuukautta täällä maalla ja aivan kuin alkaisin kuulua kalustoon. Sunnuntain ohjelmaani kuuluu käydä ostamassa vihanneksia ja hedelmiä läheisestä kylästä, jossa on aivan ihana vihanneskauppa. Kaikki näyttää niin herkulliselta ja tuoreelta. Jotenkin tahtomattaankin sitä tulee ostettua lähellätuotettua ja ostettua niitä kauden varsinaisia herkkuja. Niin, sunnuntai sunnuntain perään olen käynyt täällä, kunnes viimein yhtenä sunnuntaina myyjätär kysyy: Te taidatte tulla kaukaa. Jotenkin aivoni eivät ymmärrä tätä kysymystä ja sitten ymmärrän. Niin joo, Suomesta. Olin varma siitä, että olette kaukana kotoa. Viihdyttekö täällä? Ja tästä eteenpäin tervehdyksen lisäksi, saan kysymyksen Ca va? Mitä kuuluu? En ole enää ei kukaan, vaan olen tainnut päästä paikallisten kerhoon. Toisena sunnuntaina lähdemme poikien kanssa pyöräilemään, kun pieni poika päättää seurata meitä. Niinpä siis päädymme leikkimään yhdessä läheisen koulun pihalle, ja vietämme hetken yhdessä, kaksi äitiä poikineen. Ei meistä parhaita ystäviä tullut, mutta silti hän on ensimmäinen äitikaverini täällä pikkukylässä. Suunta näyttää eteen- ja ylöspäin.

Le printemps s’annonce toujours rempli de promesses… sans jamais nous mentir, sans jamais défaillir. – Michel Bouthot

Kevät lupaa aina olla täynnä lupauksia… koskaan meille valehtelematta, koskaan epäonnistumatta. – Michel Bouthot

2 vastausta artikkeliin “Kevättä kohden

Vastaa käyttäjälle Marjo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s