Aikajanalla

Viikko lomaa on ohi. Tekipä se hyvää kaiken kaikkiaan, vaikka pysyttelimmekin suurimmaksi osaksi kotona tai pyörimme lähimaisemissa. Silti se, että ei tarvinnut avata tietokonetta tai miettiä työasioita, tuli kyllä tällä kertaa tarpeeseen. Kävin kampaajalla. Luin (hyvin) vähän kirjoja, mutta luin kuitenkin. Sää ei ikävä kyllä suosinut, sillä vain yhden kerran aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta se päivä kyllä latasi akkuja kunnolla. Muuten ilma pysyi pilvisenä ja useana päivänä myös satoi. Siltä osin oli kyllä huonoa onnea matkassa, mutta loppujen lopuksi ei se niin paljoa haitannut. Saipa ainakin oloskella kotioloissa varsin hyvällä omallatunnolla. Mietin lopulta loman lähestyessä loppuaan, milloin viimeksi olisin ollut näin rentounut ja rauhallinen. En oikeasti meinaa muistaa.

Jotain on siis on tapahtunut – positiiviseen suuntaan. Ehkä kaikesta ajattelutyöstä on ollut jotain hyötyä. Olen rauhallisempi ja mieleni on tyynempi. Hetki tuntuu tällaisenaan hyvältä. En yritä kiirehtiä minnekään, vaikka kaikki ei olekaan tänään saavutettu ja luotu. Roomaakaan ei rakennettu päivässä. Eikä elämässä lopulta ole kiire minnekään. Yksi asia kerrallaan ja ehkä jonain päivänä oma valtakuntani on pystyssä. Kärsivällisyys itseäni kohtaan ei ole yksi hyveistäni, vaan ilmeisesti joudun sitä opettelemaan vuosi vuoden jälkeen. Silti huomaan, että jonkinlainen innostus tulevaisuudesta on alkanut nostamaan päätään. On jännä juttu huomata, kuinka jotkut asiat ovat sellaisia, että ne kertovat itsestäni paljon. Voin hyvin, kun jaksan huolehtia itsestäni ja kun suhtaudun itseeni positiivisemmin, jaksan myös olla itselleni lempeämpi.

Tietenkin ajatus vilahtaa mielessä, jos vain olisin osannut olla kärsivällisempi itseäni kohtaan jo aikaisemmin, mutta kai sekin ajatus on hyväksyttävä, että en vain ole sellainen. Iso muutos joka tapauksessa vaikuttaa kaikkeen elämässä, joten ehkä se ei vain ollut mahdollista. Toki ajattelen nyt, että jos vain olisin osannut keinua keveydessä alusta lähtien, olisiko kaikki mennyt eri lailla. Ehkä ei. Toisaalta voin ymmärtää sen, että en osannut rentoutua tai rauhoittua, kun en tiennyt, mihin suuntaan elämäni lähtee kulkemaan. Nyt tietenkin sanon, että olisi kyllä kannattanut, sillä moni asia on järjestynyt hyvin ja paljon viisaammin kuin olisin osannut suunnitellakaan. Niinpä tästä eteenpäin yritän luottaa vähän enemmän elämään ja sen rytmiin. Kaikkea ei kannata suunnitella tai murehtia etukäteen. Ennemminkin nauttia vähän enemmän, sillä huomasimme sitä tai emme, elämä on juuri nyt tässä – tässä hetkessä. Hetki voi olla ohi nopeammin kuin uskommekaan.

Silti osaan jo ajatella täällä olemisellemme jotain aikajanaa. Ensimmäisiä etappeja olivat ensimmäinen viikko ja kuukausi, mutta sen jälkeen jotain tapahtui 6 kuukauden jälkeen. Puoli vuotta oli ohi. Sen jälkeen seurasi omituinen vuosi, jossa leijuin jossain todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla. Olin vähän täällä ja siellä, yritin päästä mukaan, tein töitä, löysin uusia tuttavuuksia. Seuraava olotilan muutos tapahtui puolentoista vuoden kohdilla. Silloin aloin tuntemaan oloni ensimmäistä kertaa kotoisaksi ja tunsin hiljalleen löytäneen paikkani tai ainakin että se paikka olisi löydettävissä täällä. Muistan ensimmäistä kertaa, kun puhelimeni kilahti viestin ja sitten toisen merkiksi. Sain viestejä, jossa minulta pyydettiin jotain – apua, kahviseuraksi tai tapaamiseen. Ensimmäistä kertaa tunsin, että minulle oli tarvetta täällä. Se tuntui äärimmäisen hyvältä enkä ollut edes ajatellut, kuinka olin kaivannut sitä – että joku tarvitsi minua, että minä olin tarpeellinen jollekin muullekin kuin omalle perheelleni.

Seuraava etappi tuli jossain 2 vuoden tullessa täyteen. Se tuli vähän varkaisin – tunne ei ilmoitellut itsestään kovin selkeästi, mutta nyt olen kotona. Paikat ovat tuttuja, tavat alkaa olla tiedossa. Astuessani lääkärin odotushuoneeseen tervehdin muita odottelijoita. Tiedän, miten kuuluu toimia, tiedän suurimmaksi osaksi, miten ranskalaiset ajattelevat. Toisinaan yhä unohdan joitain ranskalaisia asioita niin kuin sen, että talonumero on katuosoitteeessa ensimmäisenä ja unohdan sanoa numeron. Sanon vain osoitteen. Tai kun joku kysyy nimeäni, votre nom, en aina muista, että se tarkoittaa tietenkin sukunimeä. Mutta jos näitä pieniä asioita ei ota huomioon, alan tuntea oloni kotoisaksi. Tiedän, mitä minulta odotetaan ja tiedän, mitä voin muilta odottaa.

Viikonloppuna katsoimme mieheni kanssa tosi-tv- ohjelmaa, jossa pariskunnille tai perheille etsitään asuntoa. Kiinteistönvälittäjät kilpailevat siitä, kuka löytää osallistujille parhaimman kodin, ja täyttäisi parhaiten osallistujien asettamat kriteerit. Mieheni usein pelleilee kanssani tv:tä katsoessamme sanoen, että ”hei, minä tunnen tuon”, ja hän on saanut minut lankaan usempaan kertaan, kun kuvittelen, että hän todella tuntee tv:ssä esiintyvän ihmisen. Tällä kertaa tämä kiinteistönjahtausohjelma oli kuvattu Montpellierissä ja sain hyvän ajatuksen: Aion jymäyttää miestä samalla mitalla. Aion sanoa jostakin, että hei, mä tunnen tuon. Pariskunta vaihtui ja olin aikeissa sanoa, että hei, tunnen tuon naisen, kun tajusin, että hei, minä tunnen tuon naisen ihan oikeasti. Mieheni ei heti ota uskoakseen, mutta toden totta, töissä olemme olleet kuukausikaupalla samoissa videokonferensseissa tuon tv:ssä asuntoa etsivän naisen kanssa. Minusta itsestänikin se tuntuu aika uskomattomalta. Ei voi olla totta. Olen sittenkin tehnyt melko lailla tuttavuutta näiden vuosin aikana, vaikka sitä ei itse niin osaa ajatella. En taida olla enää ”ei kukaan” vaan ihan oikeasti alan kuulua näihin kuvioihin. Ja se jos mikä, tuntuu aika hyvältä.

Niin se on hiljallen palaset kai loksahtavat kohdilleen. Töissä minua kai toisinaan ajatellaan vähän suoraviivaiseksi action-naiseksi, joka haluaa heti tarttua tuumasta toiseen. Ehkä olen sellainen jo luonteeltani, mutta ehkä kuitenkin sitä enemmän kokemani on tehnyt minut sellaiseksi. Jos jotain haluaa, on turha jäädä odottelemaan sitä, että kun olen joskus valmis – sillä tiedän, että sitä hetkeä ei tule. Elämä on juuri sitä, että valmiiksi tulee vain tekemällä – niinpä hommiin on tartuttava siinä hetkessä, kun ajatus syntyy. Kieltämättä joskus se turhauttaa, kun muut jää miettimään, kun oma filosofiani on, että nyt aloitetaan ja katsotaan, mitä siitä tulee. Jos jää paikoilleen odottamaan, siitä ei ainakaan tule mitään – minä olen siitä elävä esimerkki – kuinka yksi asia kerrallaan matka etenee – ja omaa epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä on vain opittava sietämään. Sitten ehkä tulee se päivä, kun tajuaa, minkä matkan on jo kulkenut. Hei, minähän tunnen tuon naisen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s