Ajaessani kaupungista kotiin katselen hämärtyvän illan maisemaa, kaukana kajastavia vuoria, viinipeltojen ääriviivoja, laskevan auringon jättämiä värejä, tummuvaa iltaa. Ihailen illan kauneutta ja maiseman ylhästä uljautta ja yhtäkkiä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan kokea tämän hetken. Tunnen suurta onnea, että olen päässyt tänne asti, kaikesta mitä olen saanut kokea ja tämä hetki on kenties jonkinlainen palkinto siitä kaikesta. Tunne on pakahduttavaa onnea siitä, että uskalsin lähteä, hypätä tuntemattomaan ja kestin ne hetket, kun en tiennyt, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Silti tähän samaan onnen tunteeseen sisältyy suuri määrä kipua – kipua siitä, että tämän kokeakseni minun on täytynyt jättää jotain taakseni, että tämän kauneuden kokeakseni minun on täytynyt lähteä kauas enkä voi jakaa sitä niiden kanssa, jotka merkitsevät minulle niin paljon. Tunne on sekoitus kaikkea: siinä on nostalgiaa, kaipuuta, onnea. Voisi kai sanoa, että tunne on katkeransuloinen. Jos en olisi uskaltanut lähteä, en tietäisi tästä mitään. Jos en olisi kokenut kaikkea sitä epävarmuutta ja pelkoa, ikävää ja kaipausta, en tietäisi mitään tästä onnesta.
Olen miettinyt kipua. Ehkä kipua ei pidäkään pelätä, varoa. Kipu kertoo, että olemme eläneet ja kokeneet jotain merkityksellistä. Ja lopulta kivulta ei voi välttyä, sillä jossain vaiheessa se kipu odottaa kuitenkin meitä jossain. Sitä voi olla myös elämättömän elämän kipu, kaipuu, katumus. Menetetyt mahdollisuudet. Kipua voi olla kivuttomuuskin, tunteettomuus, se kun, mikään ei tunnu miltään. Elämää ei saa jättää elämättä tai eikä elämää voi pelätä, sillä elämää ei voi elää kivutta.
Samoin joogakirjoja lukiessani ja opettajia kuunnellessani oleellinen viesti on, että kipu kuuluu osaksi matkaa, siltä ei voi välttyä. Sen on hyvä muistutus myös joogassa. Kipua ei tarvitse pelätä. Itseään silti ei saa satuttaa tahallaan tai antaa kenenkään muunkaan satuttaa. Joskus kipu muistuttaa siitä, että on tuntenut. Lopulta vain sillä on merkitystä. Kun kuuntelen ranskalaista musiikkia, ne vievät minut tiettyihin hetkiin ja muistoihin matkallani. Ne muistuttavat minua siitä, mikä minusta on tullut ja minkä läpi olen elänyt. En ole enää samanlainen kuin ennen. Kipu on ollut osa matkaa, kasvamista, elämistä.
Suomessa muistan hetkiä, jolloin olen kokenut hämmennystä siitä, miten tunteisiini on suhtauduttu. Ero, parisuhteen loppuminen on aina vaikea, eikä siitä selviä hetkessä. Sen osuessa omalle kohdalleni menin työterveyslääkärin vastaanotolle ja kerroin tilanteestani ja käsillä olevasta erosta. Luulin toimivani oikein hakiessani apua. Luulin saavani jonkinlaista emotionaalista tukea, mutta sen sijaan näin lääkärin hämmennyksen ja kykenemättömyyden hoitaa mitään muuta kuin fyysistä oiretta: stressiä. Hän selaili lääkekirjaansa, päätyi kirjoittamaan yhden päivän sairaslomaa ja mutisemaan jotain täysin merkityksetöntä. Toinen kerta oli kun päädyin sairaalaan, kun poikani päätti syntyä 5 viikkoa ennen laskettua-aikaa. Kukaan ei kertonut minulle, mitä odottaa tai mitä voi tapahtua. Tiesin vain sen, että on liian aikaista ja minulla on supistuksia. Muistan lopulta sen helpotuksen, kun ollessani jo päivystosastolla ja supistusten jatkuessa vihdoin eräs kätilö tuli sanomaan: Lääkäri tietää tilanteesi ja hän sanoi, että vauva saa syntyä. Muistan sen helpotuksen, joka yhä saa minut kyyneliin. Mikä helpotus, minun ei tarvinnut enää sitä yrittää estää. Vauva saa tulla. Vihdoin joku sanoi minulle jotain, minkä ymmärsin.
Silti jäin syvästi ihmettelmään sitä, miten tunnnetasolla tilanne hoidettiin. Astuin synnytyssaliin, jossa onneksi minut vastaanotti maailman ihanin kätilö. Hän vihdoin kysyi, onko minulle kerrottu mitä tapahtuu. Hän vihdoin kysyi, onko kukaan kertonut minulle, että vauva luultavasti ei voi jäädä luokseni, vaan hänet saatetaan viedä pois, hoitoon. Että lastenlääkäri odottaa oven ulkopuolella siltä varalta, että vauva tarvitsee hoitoa. Siinä keskellä supistuksia kuuntelin vihdoin näitä sanoja, jotka minulle olisi voitu kertoa jo aikaisemmin. Onneksi sentään hän, tämä kätilö, oli niin ihana, että synnytyksestä jäi lopulta postitiivinen muistikuva. Vauvakin voi tilanteeseen nähden varsin hyvin, sai sentään viettää hetken äidin sylissä ja oli lopulta vain päivän tehohoidossa. Mieleeni silti jäi syvä ihmetys ja jonkinlainen kauhistus tästä kaikesta.
Ranskalaista musiikkia kuunnellessani törmäsin kappaleeseen, jonka kauneuden ja kauheuden ymmärsin sillä hetkellä, kun ymmärsin, mistä siitä on kyse. Siitä kaikkein vaikeimmasta kivusta. Juste après. Heti sen jälkeen. Mitä äiti tekee heti sen jälkeen, kun lapsi on vetänyt viimeisen henkäyksen. Menee ulos kävelemään, hengittämään raikasta ilmaa. Vai sytytättää tupakan? Ottaa alkoholia, suklaata? Lausuu ruokouksen? Täyttää lomakkeen? Sitä elämä myös on – käsittämätöntä kipua, joka joskus syntyy suunnattomasta onnesta. Minun on pitänyt kuukausia sulatella tuota laulua ja sen sanomaa: miten siihen pitäisi sen kaikessa traagisuudessa suhtautua. Sen kirjoittaja Jean-Jacques Goldman on suuri ranskalaisten tunteiden tulkki ja on kirjoittanut sanoituksia myös muilla suurille tähdille kuten Celine Dionille. Osa minusta haluaisi kieltäytyä tuon laulun sanomasta, mutta sitten taas elämä ei ole toiseen suuntaan katsomista, kun vastaan tulee jotain tuskallista. Niinpä lopulta olen päädyin ajattelemaan, että laulu ja sen sanoitus kertoo jotain yhteiskunnasta: pelottava yhteiskunta olisi sellainen, joka ei osaa tai pysty käsitellä kipua tai surua. Elämää ei saa pelätä eikä paeta eikä elämää voi lopettaa elämästä. Eikä elämää voi eikä saa piilottaa.
Hän on varmaankin kääntynyt häntä kohden,
Katsonut kuinka hän hengittää, sitten nukahtaa
Niin nukkui tämä lapsi, niin rauhassa tietämättömänä
Hänen vuoksi olemme itkeneet tähän hetkeen asti.
Mutta mitä voimme tehdä tämän jälkeen?
Jean-Jacques Goldman : Juste après
Ranskattarena 