Taitaa olla sanomattakin selvää, että vuoden alku on ollut haasteellinen. Vuoden vaihtuessa sitä jotenkin jaksoi uskoa ja toivoa, että tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Vaikka hyviäkin asioita tapahtuu, silti uusimmat koronauutiset vetävät mielen väkistenkin matalaksi. Loppua ei tälle näy. Olen silti vähän haparoivin askelin koittanut löytää tasapainoa ja hyvää oloa tähän vuoteen. Olen jo pitkän aikaa etsinyt ja haeskellut onnellisuutta, sellaista tunnetta, jonka muistan jostain aikaisemmasta elämänvaiheesta. Kaipaan sellaista syvää tyytyväisyydentunnetta, joka hallitsee elämää – jokaista sen hetkeä. Sitä tunnetta olen yrittänyt etsiskellä ja mietiskellä, vähän niissä muodoissa kuin jo aikaisemmin kirjoittelin. Sitten perjantai-aamuna ajellessani kotia kohti lasten koululta ehdin mietiskellä sitä kaikessa rauhassa katsellessani sateista maisemaa. Ehkä minun ei pitäisikään etsiä onnellisuutta – vaan rauhaa. Silloin, kun oloni on rauhallinen, kun minulla on sisälläni on rauha, silloin myös onni astuu ovesta sisään.
Kysymys on se, että mitä korjata ensin: korjatako itseään sisältäpäin vai ulkopäin. Mistä aloittaa – ulkoa vai sisältä. Siinä se vastaus sitten ehkä tulikin. Jos onnistun korjaamaan itseäni sisältä, jos löydän sisältäni oikean rauhan, myös ulkoiset ulkosuhteet korjautuvat lähes itsestään. Se, mikä vallitsee sisällä, tulee näkyväksi ulkona. Jo ne pienet korjaavat liikeet auttavat. Ei vain saa antaa periksi, vaikka tuntuu, että epäonnistumisia tulee enemmän kuin onnistumisia. Pienin askelin sisäinen maailma muuttuu ja sitten ehkä voi onnistua muuttamaan myös ulkoista maailmaa.
Niin, ehkä se tunne, jonka muistan, on itse asiassa ollut rauha. Sen sijaan että etisisin onnellisuutta, lupaan tästä eteenpäin etsiä rauhaa. Kun rauhoitan mieleni, minun on helpompi olla tyytyväinen tähän hetkeen sellaisena kuin se on. Ja sitten ehkä, toivottavasti, pystyn myös muuttamaan niitä olosuhteita, joihin en ehkä ole niin tyytyväinen. Tammikuun alussa tarttuessani taas töihin, kieltämättä ehkä vähemmän motivoituneena – ehkä se johtuu tästä hetkestä, jossa on vaikea nähdä toivoa tai iloa. Ymmärsin, kuinka jotenkin tragikoomista on stressi, jota tunnemme töistämme. En sano, että työ tai työasiat eivät ole tärkeitä, mutta se ei ole lopulta ole todellista elämää. Kasaamme mielemme täyteen työstressiä, joka ei ole todellista elämää. Se on ehkä helpompi nähdä etätyön ääressä, jossa kasaamme ärtymystä asioista, jotka ovat lopulta aika pieniä todellisen elämän edessä.
Niinpä aloin suunnittelemaan päiväni paremmin. Aloin kunnioittamaan lounastuntia ja aloin järjestämään työrytmini toisin. Minulla on onneksi työ, jonka takia maailma ei kaadu, jos en vastaa jokaiseen sähköpostiin juuri sillä hetkellä, kun ne luukkuun kolahtavat. Voin itse järjestää päiväni niin kuin haluan. Kun keskityn yhteen asiaan kerralla, mieleni pysyy rauhallisena ja lopulta saan paljon enemmän aikaan. On sallittua myös sanoa, että juuri tällä hetkellä en pysty enempään. Etätyöaikana on entistä tärkeämpää kunnioittaa työaikaa ja sitten kun työaika päättyy, lopettaa työt. Kun ei ole luonnollista siirtymää työajasta vapaa-aikaan, on itse asetettava itsellensä rajat ja myös tarpeen vaatiessa viestittävä niistä muille. Omasta hyvinvoinnistaan on lupa ja velvollisuuskin pitää huolta – vielä enemmän nyt kuin koskaan.
Hiljaa ehkä se rauha asettuu mieleen. Paeta en voi, mutta rauha voi asettua mieleeni. Olosuhteet ovat ne, mitkä ovat – niitä en voi muuttaa, mutta ehkä maailmani voi muuttua, kun hallitsen mieleni. Katsotaan, mitä tästä tulee. Katson ensimmäistä kertaa tänä vuonna vähän enemmän innolla tulevaan. Ehkä tästä voi kuitenkin tulla hyvä vuosi.
Ranskattarena 