Tämä korona-aika saa kaiken tuntumaan kuin välitilassa elämiseltä. Jotenkin sitä vain odottaa, koska tämä väliaika loppuu. Sitä odottaa kuin kotiinpaluuta jostain – ei ehkä niin lomalta vaan joltain ylipitkäksi käyneeltä työmatkalta. Ja silti sitä loppua ei tunnu tulevankaan. Olen yrittänyt olla postiviinen ja toiveikas, mutta tämän tammikuun aikana on ollut vaikea pitää reipasta tunnelmaa yllä. Yritän keksiä kaikenlaista kivaa tekemistä, vaihtelua arkeen, jotain, mutta silti tunnelma on jotenkin kehnon latistunut. Olo on vähän ärtynyt ja kiukkuinen. Ehkä kaikista tuntuu tältä samalta. Eikö tämä koskaan lopu?
Tarvitsisin oikein kunnollista tyttöjen iltaa – positiivista energiaa, naurua, iloa, hassuttelua. En jaksaisi millään mitään tasapaksua, tylsää, lannistavaa tai totista ilmapiiriä. Viime postauksessa sanoin, että ranskalaiset ovat usein pelastaneet päiväni. Tällä kertaa sanon kuitenkin, että se oli englantilainen. Minulla oli hapoton työpäivä. Mikään ei huvittanut ja saamattommat ihmiset saivat mieleni matalaksi. Päätin jotain tehdäkseni lähetellä tarjouspyyntöjä. Sain vastauksen hetimmiten hassulta englantilaiselta, joka sai minut nauramaan iloittevalla otteellaan. Hän sai minut puolelleen heti. Huomasin, kuinka kaipaan positiivista energiaa. Kaipaan sitä ihan valtavan paljon juuri nyt.
Yritän siis keksiä itselleni kaikenlaista, mikä toisi uutta energiaa. Yritän uudistaa ruokavaliotani, syön vitamiineja, tuoksutan huoneita eteerisillä öljyillä. Ihan mitä vain, mikä lupaisi energian uusitutumista. Kaikista eniten kuitenkin kaipaan nauruterapiaa. Syksyllä sitä tarjoili Vain elämää, mutta nyt ei ole mitään, mikä täyttäisi tuon hassutteluaukon. Yritin katsoa Sisäilmaa, mutta en pystynyt jatkamaan, sillä se oli aivan liian masentava tämän hetkiseen olotilaani. Huomasin kyllä sarjan tarjoamat koomiset ihmistyypit ja sen masentavan ankean sarkasmin – jopa totuuteen asti, mutta juuri nyt en kaipaa yhtään tälläista energiaa. Kaipaan jotain letkeän leppoisaa, joka vie minut jonnekin reggae-rannalle huojumaan samaan tahtiin palmujen kanssa – jonnekin jossa huolet ei paina vaan jossa voin vain leijua hyvässä energiassa.
Kaipaan värejä – iloisia, piristäviä, raikkaita värejä. En sinapinkeltaisia käytäviä tai myrkynvihreitä lattioita. Kaipaan valoa ja aurinkoa. Sen vuoksi tunnen syvää sympatiaa Suomen sään armoilla olevia kohtaan. Tunsin sen itsekin täällä, kun joulukuu oli kovin sateinen ja harmaa. Meni viikko, ettei aurinko pilkistänyt pilvien takaa. Yhtäkkiä ymmärrän, miten paljon se vaikuttaa Suomen säätilassa. Miten me selvitään? Siten vain, kuin ei muutakaan vaihtoehtoa ole. Siitä huolimatta – tai sen takia – olemme maailman onnellisin kansa. Ehkä joskus kuitenkin saa myös valittaa. Sama vastaus kysymykseen, miten me selviämme tästä koronasta? Ihan niin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Nauru silti tekisi hyvää.
Ihmiset voivat tehdä töitä yhdessä, olla tuttavia tai ihan vain väleissä, mutta itse asiassa se on nauru, syvältä kumpuava yhdessä naurettu nauru, joka tekee ystävyydestä ystävyyden – tai minkä tahansa syvän suhteen – oli se sitten vaikkapa parisuhde. Jos mieheni ei olisi saanut minua nauramaan – tai hän ei nauraisi minun tyhmille jutuilleni, en usko, että me olisimme tänään tässä. Samoin viereissä työhuoneessa alkaneet naurukohtaukset avasivat oven ystävyydelle. Vuosien takaa voi muistaa ne kerrat, kun on jonkun kanssa käkättänyt vatsa kippurassa jollekin jutulle. Ehkä meitä vaivaa naurunpuute. Minua ainakin. Se ahdistaa, jos mikään muu ei. Kommunikointi on niin paljon syvempää kuin pelkkiä sanoja. Yhteyden syntymiseen tarvitaan muutakin kuin yhteinen kieli, ja joskus sekään ei auta. Nauru on se, joka saa kestämään ne vaikeiltakin tuntuvat tilanteet ja hetket – aivan niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa.
”Lapualaiset on jo aikoja sitten tapettu. Nyt on laihialaiset menos!” Tuntematon sotilas
Meidän on naurettava avuttomuudellemme luonnonvoimien edessä – tai tulemme hulluksi. – Charlie Chaplin
Ranskattarena 