Deux baguettes, svp

Joskus jonkinlainen takaisku voi saada kaiken tuntumaan turhalta ja saa olon yksinäiseksi – eksyneeksi, vielä enemmän kuin sama tapahtuma saisi aikaan kotimaassa. Sitten taas samalailla aivan pienet hetket ja kohtaamiset saavat tuntemaan olon iloiseksi ja keveäksi. Sen vuoksi luulen, että tämä eristäytymisen aika saa olon tuntumaan oudolta, sillä me tarvitsemme ja kaipaamme oikeita, aitoja kontakteja, kohtaamisia, tunteaksemme itsemme osaksi muuta maailmaa. Ranskassa asuminen on saanut minut pohtimaan myös joitakin hassuja tapoja – niin kuin esimerkiksi tervehtimiskulttuuria. Suomessa voi odottaa bussia samalla pysäkillä vuosikaudet samaan aikaan samojen ihmisten kanssa ja luultavasti et sittenkään toivota heille hyvää huomenta tai tiedä heistä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Sama olisi mahdotona Ranskassa. Bonjourit voi huikata kenelle tahansa vastaantulevalle. Joka aamu viedessäni lapsia kouluun tervehdin ihmisiä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Olen myös saanut uuden tuttavan, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa minut aamuisin hyvälle tuulelle. Vien lapset aamuisin kouluun tietenkin aina lähes samalla kellonlyömällä. Samaan aikaan eräs mies käy aamukävelyllä. En tiedä, kuka hän on, mutta hän vilkuttaa minulle joka aamu tervehdykseksi. Ja kyllä, se on tarkoitettu minulle – juuri minulle – sillä jos ajan mieheni autolla, vilkutusta ei tule. Nyt jo osaan odottaa tätä aamukävelijää ja tervehdystä ja mietin, missä hän on niinä aamuina, jos en häntä näe.

Paikallisen leipomon ja vihanneskaupan työntekijät alkavat tottua jo minun säännölliseen vierailuuni. Näen sen heidän silmistään, että he tunnistavat minut. Ehkä he jo muistavat, että luultavimmin sanon deux baquettes, s’il vous plaît. Ehkä sen jälkeen lisään et deux pains au chocolat, ja osaan jo nostaa ääntäni pains-sanaa äänettäessä eteläisittäin erittäin nasaaliksi. Nämä pienetkin kohtaamiset piristävät päivää. Joinakin aamuina juomme mieheni kanssa aamukahvit yhdessä ennen työpäivän alkua sen jälkeen, kun lapset ovat jo koulussa. On ollut pakko keksiä uusia rituaaleja ja tapoja katkaista työpäiviä kuin oikeita kohtaamisia työkavereiden kanssa ei ole.

Suomen loman aikana muistan nähneeni ystävällisennäköisen nuorenmiehen, joka hymyili lapsieni touhuille. Minun olisi tehnyt mieli moikata häntä, mutta tyydyin vain lopulta hymyilemään hänelle. Minun oli muistutettava itseäni, että Suomessa tuntemattoman tervehtiminen olisi vain kummallista ja vaivaannuttavaa – ellei se sitten tapahtunut hotellin hississä. Ranskassa olisin aivan varmasti sanonut hänelle jotain. Joskus epätoivoisen päivän Ranskassa on pelastanut ihmiset – ranskalaiset. Silloin, kun olen tuntenut itseni väsyneeksi ja vähän yksinäiseksi – jonkun ihmisen sanat ovat voineet pelastaa päiväni. Silmääiskevä tietyömies, roska-auton toimintaa lapsille esitelleet roskakuskit tai lapsen opettaja, joka pysäyttää minut matkalla autolle. Ne ovat niitä hetkiä, jotka ovat palauttaneet minut maanpinnalle yksinäisistä ajatuksistani. Joskus siihen ei tarvita paljoa – sana tai kaksi.

Samoin töissä – olen hämmentynyt siitä, miten sujuvasti kaikki on mennyt. Kaikki ei tietenkään ole taivaallista tai mahtavaa, mutta ei myöskään mitään kauhukertomuksia vastaavaa. Luulen, että enemmän epäilyä osaamisestani olen saanut Suomessa kuin Ranskassa – ja täällä olen edelleen se, joka puhuu vähän huonosti ranskaa. Alussa minun oli hillitävä haluani pahoitella ja kommetoida ranskan kielen taitoani, mutta säännönmukaisesti kielsin itseäni sanomasta mitään. Ei ole tarpeen pahoitella sitä, mitä olen enkä toisaalta usko, että ranskalaiset sitä kaipaavatkaan. Sen lisäksi on niitä hetkiä, kun ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä, sanovat, että hei, jos tarvitset apua tämän kanssa, laita minulle viesti. Enkä epäile hetkeäkään, etteivätkö he tarkottaisi sitä, mitä sanovat. Toisinaan se on hämmentävää. Missä kaikki hierarkkiset ranskalaiset ovat? Missä kaikki mahdottomat ihmiset ovat? Samoin hämmennystä minulle aiheuttaa myös se, että sama tapa, jolla olen tehnyt töitä Suomessa, toimii myös Ranskassa. Onko tämä mahdollista? Onko tähän joku koira haudattuna?

Ihan kaikkeen en kuitenkaan ole tottunut Ranskassa, tosin siihenkin ehkä vähän pakolla hiljalleen. Alan jo oppia, mitkä leipomot eivät ole maanantaisin auki tai pikkukaupat yleensäkään. Saatan jo toisinaan muistaa, että postiin on mentävä ennen klo 12, sillä lounaan ajaksi se on suljettu. Silti en aina muista ajatella tätä kaikkien kanssa. Olen jo kaupungilla ollessani lähdössä puutarhakauppaan, kun kerran samoilla nurkilla olen. Onneksi joudun googlettamaan reitin ja ystävällisesti puhelin kysyy, että olenko ihan varman, että haluan mennä kyseiseen paikkaan, sillä se on suljettu ja aukeaa kahden tunnin päästä. Kiitos, en siis halua. Toisaalta etätyö on opettanut minutkin kunnioittamaan lounasaikaa. Nyt oikeasti suljen koneen kokonaiseksi tunniksi ja teen jotain muuta. Huomaan, että tauko tekee oikeasti hyvää. Odotan jo kevättä, että pääsee tunnin ajaksi nauttimaan auringosta. Haaveilen ravintolalounaasta. Miten ihanaa olisikaan nauttia auringosta jonkun puun varjossa ja nauttia jonkun muun valmistama ateria. Tämä aika näyttää, että onni on todellakin pienissä asioissa.

Les véritable bonheurs de la vie ne sont pas dans les sourires de joie, mais dans ces intervalles d’incertitude, lorsque notre quotidien peut basculer, mais qu’on ne sait pas encore de quel côté. – Maxime Chattam: La Triologie du mal.

Elämän todelliset onnenhetket eivät ole ilon hymyissä vaan näissä epävarmuuden jaksoissa, joissa nykyhetkemme voi muuttua, mutta emme vielä tiedä, mihin suuntaan. – Maxime Chattam

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s