Peilikuva

Vuoden loppu meni jonkinlaisessa kummallisessa kuplassa, jossa katsoin itseäni peiliin ja mietin, kuka sieltä katsoo minua takaisin. En tiedä, onko kyseessä vanhenemisen tuska, joka saa katsomaan itseäni vierain silmin, vai onko se muutoksen tuoma jälkiseuraus, että minun on vaikea tunnistaa tuo peilistä katsova ihminen minuksi. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet jonkinlaista kaaosta, jossa se minä sellaisenaan on kadonnut vähän tuntemattomaksi. Ei ole ollut aikaa katsoa, kuunnella tai tuntea, miltä minusta tuntuu. On ollut muiden tarpeet ja ensimmäiset vuodet – siis käytännössä ne viisi viimeistä vuotta – kahden pienen lapsen äitinä ovat olleet jollakin lailla loppumatonta kaaosta, huonosti nukuttuja öitä ja jollain lailla omien rajojen reunoilla elämistä – todella elämänmakuista elämää siis. Siihen päälle kun lisää muuton uuteen maahan ja sen aiheuttaman identitieettikriisin – onko se siis ihme, jos sitä peilistä katsovaa ihmistä ei voi kun ihmetellä ja kummastella.

Joulukuu kului jonkinlaisessa koko kehon puudutuksessa, siltä minusta ainakin nyt jälkeenpäin tuntuu. Väsymys alkoi olla melkoinen ja yritin keksiä yhden jos toisenkin syyn luistaa joogasta. Se on ainakin ihan varma tapa saada keho täysin tukkoon. Loma teki hyvää, sillä sitä peilistä katsovaa naista ehti vähän katsella pitempään ja harkitummin. Olisiko tuolla alla yhä jotain tuttua? Olenko se minä yhä tuolla alla? Sitten ihan kuin pakotettuna kunnostaudun joogamatolle – ja yllättäen sieltä alta kuiskaa joku ääni, joka käskee minua jatkamaan syvemmälle, kurkkaamaan kuoren alle. Sinä selvisit – nyt sinun on keksittävä, mitä sinä nyt teet.

Hiljalleen palaan entisiin tapoihini – kaivelen muististani, mitkä asiat minua ennen on innoittaneet. Lapset viihtyvät omissa leikeissään yhä pidempään kuin aikaisemmin ja siinä ajassa ehtii vähän kuulostella omaa itseään pidempään. Katson pitkään myös häntä -tuota vieressäni kulkevaa ihmistä – rakasta – joka toistaiseksi ei ole hätkähtänyt mistään muutoksesta. Muutokset voivat olla vaikeita, sillä kun vierellä kulkeva ihminen muuttuu, ei ole aina itsestään selvää, että toinen seuraa. Muutos voi tuntua uhalta, joka rikkoo jotain, sillä muutos haastaa meitä aina muuttumaan. Aina se toinen ei seuraa.

Siitä minulla on jo kokemusta. Muistan, kun edellisessä elämässä tiet kulkivat hiljalleen, mutta varmasti erilleen. Päivät töissä venyivät pidemmiksi ja pidemmiksi, sillä ei ollut enää mitään syytä mennä kotiin. Siellä oli vastassa vain yksinäisyys. Surullinen totuus on se, että myös yhdessä voi olla yksin – ja voi olla yksin olematta yksinäinen. Kannoin kuitenkin kaiken ylpeästi sisälläni – kaiken yksinäisyyden ja epätoivon. Kun toinen ei halua kuulla, ei ole paljon tehtävissä. Sen lisäksi kai lojaalisuudesta toista kohtaan, kannoin kaikki tunteet sisälläni, esitin että kaikki oli hyvin ja pidin tunteeni visusti itselläni. Elin kuin kaksoiselämää – ollessani yksin kuvittelin olevani joku toinen ja eläväni toista elämää, kunnes taas palasin tyhjyyttä kumisevaan kotiin. Joskus ihmettelen, eikö kukaan todella nähnyt tyhjyyttäni. Ymmärsin jonkin olevan todella pahasti vialla, kun kuuntelin Sannin Me ei olla enää me. jonka kuvittelin olevan iloinen erolaulu. Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, että tosiasiassa se on surullinen laulu. Koska en puhunut kenellekään, ympärillä olevat luulivat varmaankin minun seonneen, kun ”aivan yllättäen” tilanteeseen tuli muutos. Lähdin, koska en enää tiennyt, mitä muuta tehdä. Kuinka sen jälkeen olisin osannut kertoa, että en koskaan ole varmempi mistään muusta kuin siitä, että jääminen on mahdotonta.

Opin, että omia tunteitaan ei pidä salata – ei muilta, mutta ei itseltäänkään. Päätin myös sen, että ne rumimmat tunteetkin on sanottava ääneen myös sille vierellä kulkevalle ihmiselle. Kirjoittaminen on näinä kahtena viime vuotena erityisesti opettanut minua kertomaan tunteistani – avaamaan sisintäni, jakamaan kokemuksia. Ehkä jopa yllättäen olen saanut vastakaikua muilta ja olen huomannut, että en ole (varmaan minkään) tunteeni kanssa yksin. Aina on joku, joka on kokenut saman. Jos pysyy hiljaa, ei koskaan saa tietää, että joku ymmärtää. Tässä hiljaisuuden kulttuurissa on valitettavasti jotain hyvin suomalaista. Kärsimys on pidettävä piilossa muiden katseilta, mutta osaammeko silloin jakaa onneammekaan?

Olenko oppinut jotain erilaista siis Ranskassa? Ranskalaiset kyllä puhuvat kaikesta ja kaikenlaista, joskus ihan kyllästymiseen asti. Toisaalta ranskalaiset ovat kyllä yhtä vaikeasti lähestyttäviä kuin suomalaisetkin – toisaalta on aina joku, joskus todella yllättävissäkin hetkissä, joka sanoo, että jos tarvitset jotain, pyydä vain. Ystävyyksien syntyminen vie pitkän aikaa ja kuten aina, ei ole itsestään selvää, että niitä syntyy. Kysymyksessä on paljolti sattuma ja onni, että niin tapahtuu. Silti se mitä olen oppinut näiden vuosien ja muutosten varrella on, että yksin ei saa jäädä. Pitää jakaa sitä, miltä itsestä tuntuu, vaikka se tuntuisikin pelottavalta. Se on myös sitä, että katson peiliin sitä vähän vieraalta tuntuvaa ihmistä ja otan aikaa itseeni tutustumiseen. Olen siis muuttunut tällaiseksi? Kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä? Näistä kysymyksistä ei taida päästä koskaan eroon. Jälleen kerran siis tässä hetkessä kysyn nämä kysymykset ja jään odottamaan, mitä tulen saamaan vastaukseksi.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,
hihan alle ne piiloon jää.
Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.
Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,
jotka johtavat ei mihinkään.
Mut se terä joka sydämessä on kii,
viiltää syvempään.

Ja aamulla taas hän on niin kuin muut
Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin

Pieniä polkuja: Ressu Redford & Jussi Rainio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s