Vuoden saldo

Mietin pitkään, uskallanko kurkata tämän vuoden ensimmäisestä kirjoituksesta, mitä olen kuvitellut tekeväni tänä vuonna. Vuosi on ollut pitkä ja monella tavalla raskas. Tälläista vuotta ja näitä uusia haasteita ei kukaan ole voinut ennakoida tai aavistaa. Uutisia katsoessa on kuin katsoisi jotain tieteiselokuvaa. Silti elämä jatkuu niin kuin se on aina tehnyt. Elämä ei pysähdy tai kysy meiltä, mitä me siitä ajattelemme. Se vain jatkaa kulkuaan niin kuin se on tehnyt vuosituhannet. Vuoden lähestyessä loppuaan on tulossa täyteen myös kaksi vuotta täällä. Vuosi sitten olen miettinyt, että Ranska valitsi minut ennemminkin kuin minä sitä. Olen yhä edelleen sitä mieltä samalla kuin olen tuntenut jonkinlaisen tuttuuden asettuvan osaksi elämääni. Yhteenkuuluvuuden tunne tämän maan kanssa on varmaan ensi vuonna läsnä enemmän kuin milloinkaan siitäkin huolimatta, että maassa 20 vuotta asunut englanninopettajani sanoo, että ulkopuolisuuden tunne ei katoa koskaan. Ja kyllä, työpaikkani maksaa meille viikottaisen englannintunnin, jonne minäkin kuuliaisesti osallistun. Ironiaako?

Tällä viikolla ajellassani kotiin kampaajalta olin ensimmäistä kertaa todella tyytyväinen leikkaukseen. Kaksi vuotta siihen meni, että löysin kampaajan, joka tajuaa minua ja hiuksiani. Ehkä se on jonkinlainen merkki siitä, että olen löytänyt paikkani täällä. Ensimmäisiä kertoja nyt tunnen kuuluvani joukkoon. Tunnun tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Ei niin, että en olisin sitä enemmän kuin ennenkään, mutta voin vähintäänkin hyväksyä tuon asian itse. Olen täällä ok sellaisena kuin olen. Juttelen ja vitsailen kampaajalle. Paikan mieskampaaja yrittää tarjota minulle suklaata ja shamppanjaa, josta kieltäydyn kohteliaasti, sillä sellainen ei olisi millään muotoa soveliasta noudattaessamme koronarajoituksia: siinä istuessani myös ymmärrän, että tästä ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin. En ole enää koskaan tässä maassa vähemmän kommunikaatiotaitoinen. Alkuun tai entiseen ei ole enää paluuta. En ole enää koskaan täällä kielipuoli. Se on ohi. En ehkä puhu täydellistä ranskaa, mutta puhun ranskaa, jolla tulen ymmärretyksi, jolla voin jo leikkiä, vähän pelleilläkin.

Alun kieliopinnot ovat sitä, että luet kielioppia ja yrität hyväksyä kielen säännöt. Luet sanoja ja yrität muistaa, mitä ne tarkoittavat. Sitten nyt tulee se hetki, että ymmärrän, mitä sanat tarkoittavat. Siis ymmärrän niiden ytimen ja merkityksen. Ymmärrän pohjamutia myöten niiden sisällön. Kun ymmärrän, että korkkia tai liikenneruuhkaa tarkoittava sana bouchon tulee samasta kantasanasta kuin bouché eli vaikkapa nez bouché, tukkoinen nenä. Minua hymyillyttää, kun yhtäkkiä ymmärrän, mitä sanat tarkoittavat. Tähän asti olen kuuliaisesti opetellut sanat ulkoa. Samoin ennen tietyöstä varoittava kyltti circulation alternée merkitsi minulle pitkään sitä, että edessä on jotain, kuka lie tietää mitä. Nyt tiedän, että kyltti tahtoo sanoa, että ajovuorot ovat vuorottaiset. Että käytössä on vain yksi kaista. Minun tekisi mieli alkaa kiljua ilosta, hei, vihdoin ymmärrän!!

Muuten ennustin vuosi sitten, että tämä vuosi 2020 on joogavuosi. Sellainen se kyllä on ollut, mutta ei sillä lailla kuin olin kuvitellut. Olen harjoitellut lähes täysin yksin, ei joogaretriittejä ja hyvin vähän harjoituskertoja joogakouluillakaan. Silti se on ollut joogavuosi siinä mielessä, että joogasta on tullut entistä tiiviimpi osa elämääni. Sitoutumiseni siihen on entistä syvempää. Se vain on, en kyseenalaista tai epäile, vaikka nyt uuden työn myötä se tarkoittaa, että herään klo 4 harjoittelemaan. Silti ilman joogaa olisin ehdottomasti huonompi versio itsestäni. Lisäksi kuvittelin matkustavani jonnekin. Vuoden matkasaldo on melko köyhä. Silti olen ehkä tutustunut paremmin uuteen kotiseutuuni, rakastunutkin jopa. Jaksan aina ihastella lähiseudun maisemia. Jaksan olla innostunut lähikylän metsästä, joka on täynnä rosmariinipuskia – rosmariinia. Kävelen ympäriinsä ja tuoksuttelen oksia enkä ota uskoakseni, että se on täynnä rosmariinia. Tänne on pakko tulla uudelleen kesäkuumalla, tuoksun täytyy olla huumaavaa.

Kaikesta kummallisuudesta huolimatta vuosi on ollut merkityksellinen, väsyttävä, mutta ymmärrystälaajentava. Milloin olisimme saaneet tällaisen herätyksen siihen, mikä on tärkeää tai huomionarvoista. Se on opettanut myös sen, että asioita ei kannata siirtää sinne tulevaisuuteen – sitten kun – sillä siitä ei koskaan tiedä. Totta on vain tämä hetki. Kaikesta lähietäisyyden välttämisestä huolimatta olemme löytäneet uusia tapoja pitää yhteyttä ja tehdä töitä. Minulle kulunut vuosi on myös opettanut sen, että olen löytänyt jonkin Marjon menevän rakosen täältä – sellaisen melkoisen mukavan, johon olen sulahtanut lähes vaivattomasti. Opin myös sen, että kaikki itselleni esittämäni kysymykset ovat johdattaneet minua johonkin – en aina itsekään tiedä tarkalleen mihin, mutta huomaan, että kysymykset ovat asettumassa johonkin laajempaan merkitykseen. Edelleen kysymyksiä leijailee ilmassa, mutta ne eivät ole enää samalla lailla raskaita tai pohjattomia. Samalla myös uudet alut ovat opettaneet minulle jotain – jännitän vähemmän ja olen enemmän itseni tilateessa kuin tilanteessa. Itse asiassa huomaan, että tie ehkä vie kohti jotain uutta ja jännittävää – jotain, josta en itsekään ole uskaltanut edes unelmoida.

Nyt on kuitenkin aika kiittää tätä vuotta kaikesta ja huokaista helpotuksesta, että se on kohta ohi. Tervehtiköön uusi vuosi meitä uusilla, raikkailla aluilla ja uudella toivolla. Olkoon uusi vuosi entistä valoisampi ja terveellisempi. Tervetuloa vuosi 2021!!

Läheisyys toisen maan kanssa kypsyy nautinnoista mutta myös yksinäisyydestä ja erheistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s