Minun tarkoitukseni

Tässäkö tämä nyt on? Mä haluan olla edelleen enemmän, mä haluan tehdä jotain, jolla on merkitystä, mä haluan jotain, jossa voin vaikuttaa. — Onkohan se liikaa haluttu? Mutta mä en usko, että se on mahdotonta. Kyllä se on mahdollista, sen täytyy olla mahdollista.

Vuosien varrella olen monet monituiset kerrat tuskaillut ja päiväkirjaan kirjoittanut pohdintoja omasta elämäntehtävästäni ja tarkoituksestani täällä. Samalla vuosien mittaan olen moneen kertaan kysynyt itseltäni, mitä minä haluaisin tehdä työkseni. Olen tiennyt, että haluan jotain muuta ja olen etsinyt tekemiselleni merkitystä ja tuntenut epätoivoakin siitä, että tuntui, että vuosi vuoden jälkeen esitin samaa kysymystä löytämättä siihen vastausta. Silti kaiken epätoivonkin keskellä pidin yllä toivoa, että vielä joskus löydän jostain vastauksen kysymykseeni. Kieltäydyin luopumasta toivosta, vaikka joskus se on ollut lähellä. Olen tuntenut sen myös hyvin fyysisesti kehossani silloin, kun on tullut aika vaihtaa työpaikkaa. Ja sen kaiken takana on ollut se suuri kysymys, miksi olen täällä ja mitä minun haluan tehdä.

Mun on välillä ihan pidäteltävä itseäni, että en mene nyt heti irtisanomaan itseäni kun ei ole tietoa, mihin ja mitä mä teen tekemään. — Kamalaa sekin, että katon työpaikkoja ja siellä ei ole tällä hetkellä mitään, mitä voisin hakea.

Sitten tuli vuoroon muutto ja ehkä jotenkin ajattelin, että viimeinenkin toivo on mennyttä. En enää voisi esittää kysymystä, mitä haluaisin tehdä vaan minun olisi tyydyttävä etsimään vastausta kysymykseen, mitä minä kelpaisin tekemään. Väärin! Tämän enemmän väärässä en olisi voinut olla, mutta sitä en tiennyt silloin.

Tosin niinhän siinä kävi, että hetkeksi luovuin kaikesta enkä hetkeen ollut kukaan tai mikään. Olin riisuttu titteleistä ja asemasta. Olin vain nainen, joka käveli talvisen ranskalaisen kaupungin kaduilla ymmärtämättä kieltä tai mitään muutakaan, mitä ympärilläni tapahtui. Usein laitapuolen kulkijat pysäyttivät pyytämään minulta rahaa, kunnes lopuilta päädyin heillekin sanomaan ei. Puistelin päätä ja sanoin désolée, olen pahoillani. Kunnes sen kerran kävellessäni kaupungin kadulla, yhden putiikin portailla istui vanha mies kädessään lappu pour manger. Syömiseen. Hän ei huudellut kenellekään, hän istui hiljaa paikallaan. Ohitin jo hänet, kunnes mieleeni nousi ajatus. Hän voisi olla pappani, tuo vanha hiljainen mies portailla. Käännyin, palasin takaisin hänen luokseen ja annoin ne vähät käteiset, mitä minulla sillä hetkellä sattui olemaan lompakossani. Hän ojentaa kätensä, katsoo minua silmiin ja sanoo Merci madame. Tunsin kiitollisuutta voidessani sen tehdä, mutta riittämättömyyttä, koska se ei ole koskaan tarpeeksi. Tuo vanha mies jäi mieleeni ja sydämeeni. Muistan hänet yhä tänä päivänä ja toivon, että hänellä on kaikki hyvin.

Sitten hiljaisten kuukausien jälkeen, kirjoittaessani blogia, kertoasseni ajatuksiani, ensin vähän varoen ja sitten rohkaistuen, se ajatus syntyy. Rakastan kirjoittaa. Rakastin sitä pienenä, sain hyviä numeroita äidinkielen aineista, kunnes ehkä sitten lukiossa luovuin ajatuksesta ja päädyin ajattelemaan, että en osaa kirjoittaa. Vuosien aikana se ei käynyt mielessäkään, kunnes sitten kaiken tyhjyyden keskeltä ajatus nousee ja vahvistuu. Ilman kuukausien tyhjyyttä, en usko, että olisin koskaan ymmärtänyt tätä suurta intohimoa. Minulla ei olisi koskaan muuten ollut aikaa syventyä siihen tai edes pysähtyä miettimään asiaa kahdesti. Olisin ehkä jatkanut päiväkirjojen sivujen täyttämistä, mikä sekin on tietenkin jo jotain.

Erään kerran satunnaisten keskustelujen lomasta nousee erään ystävättäreni ajatus esiin: Teen tätä työtä, koska pidän siitä tunteesta, kun ihmiset sanovat minulla kiitos. Toisin sanoen palkka on oikeasti vähemmän merkittävä syy tehdä työtä kuin se, että joku sanoo meille kiitos. Että meidän olemassaolollemme on jokin merkitys. Tuo lausahdus muuttaa tapani ajatella työtä ja saa minut ajattelemaan uudestaan sitä, mitä teen ja miksi teen sitä. Omalla kohdallani on tunnustettava, että kyllähän se kiitos on iso asia työssä ja se tunne, että minusta on hyötyä ja apua jollekin toiselle. Samalla kaivellessani vähän syvemmin omaa sisintäni myönnän, että minusta on ihanaa olla avuksi jollekin toiselle. Silti kirjoittaessani olen yhteydessä vain itseeni, kunnes se lähtee muiden luettavaksi ja jaettavaksi muiden kanssa. Kun kirjoitan, yritän olla ajattelematta ketään tai mitään, sillä muuten alkaisin sensuroimaan itseäni ja tekstiäni. Vähän kuin kirjoittaisi päiväkirjaan.

Samalla lailla vahvuuteni oikeassa työssäni on kommunikaatio, vähän sillä lailla karrikoidusti. En ole korulauseiden perään tai hienosti rakennettujen lauseiden. Olen ennemminkin tarpeeksi yksinkertainen, sillä haluan olla selkeä. Työssäni tärkeintä on, että toinen ymmärtää oikeasti. Kirjoittamisen jälkeen eniten pidän toisten kanssa työskentelemisestä, sillä se on täysin päinvastainen tilanne kirjoittamiseen, jossa olen yksin itseni sisällä. Pidän siitä tunteesta, kun voin sanoa toiselle, olen tässä jos tarvitset minua. Et ole yksin vaan olen tässä, ihan sinun rinnallasi, sillä hetkellä kun tarvitset minua. Me pääsemme yhdessä tavoitteesemme. Suurten linjojen maalamisen sijaan nautin siitä yhdestä pienestä konkreettisesta muutoksesta, joka parantaa jonkun elämää tai työtä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mistä löydän vielä itseni, siihen en vieläkään tiedä vastausta, mutta tunnen suurta onnen tunnetta siitä, että tänään tiedän vastauksen monien vuosien aikana esittämääni kysymykseen, mikä on minun suuri tarkoitukseni täällä. Enää minun ei tarvitse etsiä vastausta siihen kysymykseen. Se olkoon minun tämän vuoden ennenaikainen joululahjani.

Le véritable voyage de découverte ne consiste pas à chercher de nouveaux paysages, mais à avoir de nouveaux yeux. Marcel Proust

Todellinen löytöretki ei ole uusien maisemien etsimistä, vaan uusin silmin katsomista. Marcel Proust