Yhtäkkiä ajellessani kotiin vietyäni lapset kouluun, katseen viipyillessä maisemaa halkovissa kukkuloissa, ajatus muotoutuu mielessäni. Elämä on luopumista. Mitä paremmin osaan luopua kaikesta, mitä minulla on, sitä enemmän on mahdollista saada. Lapsi luopuu lapsuudestaan kasvaessaan nuoreksi, nuori luopuu huolettomuudestaan kasvaessaan aikuiseksi, aikuinen luopuu tietystä vapaudestaan ja itsekkyydestään tullessaan vanhemmaksi, vanhempi luopuu lapsestaan tämän kasvettua aikuiseksi. Lopulta luovumme ammatistamme tai työstämme tullessamme kokonaisiksi – viisaiksi ja kokeneiksi. Ja lopulta tietysti luovumme elämästämme tullessamme tiemme päähän. Ajatus on tietenkin jollain tavalla surullinen, mutta mielestäni myös vapauttava. Jos minun ei pitäisikään takertua tässä elämässä mihinkään, vaan antaa eri vaiheiden tulla ja mennä. Osaisinko nauttia jokaisesta hetkestä enemmän, jos tiedostaisin koko ajan, että lopulta tehtäväni on vain päästää irti, luopua.
Luopuminen sanana kuulostaa kovin negatiiviselta ja vähän surulliseltakin. Silti nyt ajattelen niin, että saadaksemme jotain meidän on luovuttava jostain. Ensin täytyy tulla tilaa jollekin uudelle, on uskallettava hiljentää ja pysähtyä, jotta uusi alku voi tulla osaksi elämäämme. Silti alitajuisesti minäkin olen pelännyt sitä. Tämä kokemus on opettanut minulle jotain uskomattoman hienoa, luulen. Se on opettanut minut kunnioittamaan elämää ja antautumaan sille. En millään voi ymmärtää kaikkea enkä millään voi kontrolloida koko elämää. Jos vain osaisinkin suhtautua siihen loppumattomana seikkailuna, jota minun ei tarvitse yrittää hallita, pelätä tai takertua kynsin ja hampain.
En varmaan ollut ymmärtänyt tätä elämän kiertokulkua ennen kuin muutimme tänne Ranskaan. Muutos oli niin huomattava, sillä jouduin todella konkreettisesti luopumaan ja päästämään irti monesta asiasta. Muutos oli erilainen kuin esimerkiksi tullessani äidiksi, sillä jäinhän silloin fyysisesti asuttamaan samaa kotia ja asuinympäristöä, vaikka elämäntilanteeni muuttui täysin toiseksi. Sitten ikään kuin todisteeksi, päästettyäni kaikesta irti – odotuksista ja haluista – elämä ottaa uuden käänteen ja saan muistutuksen, että kaikesta huolimatta kaikissa näissä hetkissä läsnä olen minä.
Lähtiessäni Suomesta sanoin hyvästit myös entisille työkavereilleni – juuri heille, joita usein yhä muistelen lämmöllä. Minun oli lähdettävä, päästettävä irti, sanottava hyvästit – luovuttava – löytääkseni sen rikkauden, jonka jokainen heistä oli tuonut elämääni. Olen oppinut ihmisiltä, joiden kanssa olen työskennellyt, aivan uskomattoman määrän asioita. Yksin kauniimpia asioita on se, että uskomalla jokaiseen ihmiseen yksilönä, meistä löytyy yhdessä aivan uskomaton määrä voimaa. Lisäksi monesta työkaverista on tullut tämän päivän ystävä – yhteys jatkuu, vaikka työpaikka vaihtuu. Maasta puhumattakaan.
Samalla lailla minun oli luovuttava itsestäni – löydettävä tyhjyys, jotta voisin jälleen löytää itseni. Nyt uuden työn aloitettuani olen saanut uskomattoman määrän uusia työtovereita, joista uskon monen muuttavan elämääni samalla tavalla kuin entisetkin ovat niin tehneet. Ehkä kuitenkin eniten minua hämmästyttää se, juuri kun luulin luopuneeni jo itsestäni, olenkin löytänyt itseni – tai sen osan itsestäni, joka on pysyvää. Yhtäkkiä ymmärän, kuka minä olen, mikä osa minusta on todella minua – sitä, joka luultavasti ei lähde minusta kulumallakaan. Tätä aikaisemmin en ymmärtänyt sitä, kuka minä olen – kuka minä todella olen. Minä en ole työni tai työminäni, vaan minä olen se, joka tekee sitä työtä tai mitä tahansa muuta asiaa. Mihin ikinä minä menenkin, se osa minusta tulee mukaani ja pysyy sellaisena kuin pohjimmiltani olen. Ehkä siihen voisi sanoa, että itsestäni en luovu koskaan.
Jonne Aaron: Risteyksessä
Epätietoisuus meidät juovuttaa
Miksi taistella jos voi luovuttaa
Hetken sinussa näin sen kauneuden
Ylimaallisen rauhan ja viisauden
Ja nyt risteyksessä viimeisessä
En ookaan enää kääntymässä
Vaan vierellesi löytää joku muu
Tässä risteyksessä viimeisessä
Et ookaan enää mua estämässä
Vaan tulevaisuus toisin kirjoittuu
Ranskattarena 