Avain kaikkeen

Muistan, kuinka tämän matkan alkajaisiksi, mietin elämääni ja sitä, minkälaiseksi olin tullut. Kohtasin uusia, ennenkokemattomia tunteita ja tavallaan etsin jotain vertaistukea ja sitä, mitä voisin tulevaisuudelta odottaa. Mietin, onko normaalia tuntea itseni niin irralliseksi kaikesta. Tunsin itseni hukkuneeksi, en tuntenut enää kuka olen. Olin hukassa. Minun oli päästettävä irti tuntemastani elämästä ja siitä minusta, joka olin ollut – niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäiset kuukaudet olivat melko vaikeita. Ei niin, että kaikki hetket olisivat olleet kauheita – kaukana siitä. Elämässä oli yhä paljon hyvää ja kaunista. Nautin monesta hetkestä ja tunsin itseni onnekkaaksi. Siitä huolimatta kaipasin yhä vanhaan elämääni ja minun oli vaikea tuntea yhteyttä itseeni. Sitten yhtä lehtiartikkelia lukiessa tajusin, mitä en ollut nähnyt missään. Usein ensimmäisen vuoden aikana riitelimme paljon puolisoni kanssa. Se johtui usein siitä, että tunsin itseni turhautuneeksi ja väärinymmärretyksi. Tunsin olevani irrallani muusta kulttuurista, jossa mieheni ranskalaisena tietysti liikkui kuin kala vedessä. Riitelimme ja sovimme.

Kun ensimmäisen kerran kirjoitin siitä, minua pelotti. Minua pelotti ”julkisesti” myöntää, että matkamme alku ei ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista. Mietin, kun en moisesta ollut lukenut, uskallanko myöntää sen ääneen. Uskallanko sanoa, että olemme olleet eri mieltä, emme ole ymmärtäneet toisiamme ja matka on ollut haastavaa. Silti se oli totuus ja niin päätin sen ääneen sanoa. Niitä riitoja on ollut monia. Nyt voin jo sanoa, että montaa riitaa riideltyämme ymmärsimme myös sen, että tykkäämme toisistamme aivan valtavasti. Rakastamme. Rakkaus on vaikea sana suomeksi. Sitä on vaikea kirjoittaa edes paperille. Rakastan sinua. Rakastamme toisiamme. Luulen, että se oli avain kaikkeen. Meidän oli lopulta myös pakko keksiä parempia tapoja kommunikoida kuin riitely. Minunkin oli löydettävä parempia tapoja kommunikoida kuin pelkkä toisen syyttely. Niinhän oli helppo sanoa: sinä saat olla täällä omassa kulttuurissasi samalla kun minä yritän sopeutua ja tunnen itseni vieraaksi kaikesta. Kukaan ei ymmärrä minua.

Niin mustavalkoista mikään ei tietenkään ole. Ranskalaiset ovat oikeasti ottaneet minut hyvin vastaan. He ovat yrittäneet ymmärtää minua, vaikka se ei aina tietenkään ole helppoa. Olen löytänyt tuttavia jos en ihan ystäviä, jotka ovat ottaneet minut avosydämin vastaan. Usein olen kohdannut sen, miten hyväntahtoisesti ihmiset suhtautuvat minuun. He kehuvat ranskankielen taitoani ja toiset nykyään muistavat sanoa, että jos et ymmärrä jotain sanaa, niin sano vain. Silti ihan aluksi muistan, kuinka kateellinen oli miehelleni työstä, joka hänellä oli ja jatkoi olemistaan. Hän sulahti työympäristönsä jäseneksi hetkessä, kun minä onnuin ranskalaisessa kulttuurissa. Oli haaste sulahtaa myös ranskalaisen perheeni jäseneksi, he kun eivät ehkä myöskään olleet sopeutuneet siihen, että en enää ollut vieraileva tähtönen vaan täysivaltainen ranskalainen perheenjäsen, mutta joka ei silti osannut kaikkia sanomattomia koodeja ja sääntöjä.

Silti minusta tuntuu, että olen myös usein saanut nauttia siitä etuoikeudesta, että en ole ranskalainen ja saan joitakin asioita anteeksi, koska en sitä ole. Usein minusta tuntuu, että ranskalaiset haluavat näyttää minulle kulttuurinsa tai yhteiskuntansa parhaita puolia ja saan kohtelua silkkihansikkain. Siksi en ole kovastikaan joutunut kärsimään ranskalaisesta byrokratiasta vaan kaikki on tähän asti sujunut varsin mallikkaasti. Tai ehkä se sitten on vain hyvää onnea. Nyt kun olen sulahtanut ennemmän ja enemmän ranskalaiseen kulttuurin, huomaan, että olotilani muuttuu. Yhä useammin hellin mielessäni kuvaa Suomesta, johon suhtaudun rakkaudella ja kaipuulla. Ajattelen sitä jonkinlaisella kaiholla. Huomaan, että suhteeni molempiin maihin muuttuu. En vielä osaa sanoa, miten, mutta tunnen että jotain on tapahtumassa. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tai minkälaiseksi tämä suhde muuttuu.

Tänään olen iloinen, että uskalsin kertoa vaikeuksistani ja siitä, mitä tapahtui parisuhteessani. Lisäksi ymmärsin, että täydellisyys ei ole kiinnostavaa, ei yksityisesti kuin julkisestikaan. Minun ei tarvitse yrittää olla täydellinen tai luoda kuvaa sellaisesta. Sen jälkeen olen kuullut tai löytänyt muitakin tarinoita, joissa toistuu jollain tavalla sama kokemus. Ymmärsin, että olen ole kokemukseni kanssa yksin. Oman kulttuurin jättäminen, varsinkin jos se tapahtuu toisen puolison eduksi tai takia, voi olla vaikeaa. Se vaatii paljon molemmilta osapuolilta. Silti se voi vahvistaa. Se vahvistaa omaa itseä ja parisuhdetta. Se hetki on kuitenkin raskas, kun kaikki tuntuu loppumattomalta taistelulta ja lopputuloksen näkee vasta jälkeenpäin, niin kuin aina. Etukäteen harvoin tietää, mikä matkan määränpäässä odottaa. Vaikeinta on juuri silloin, kun ei tiedä, odottaako tien päässä kiitos vai ei. Lopputulos voi kuitenkin olla hyvinkin palkitseva. En ole koskaan rakastanut sinua enemmän kuin tänään.

Mariska – Kiitos

Siitä että pakotit mut peiliin katsomaan
Ja suurimmasta ihmeestä päällä koko maan
Nautinnosta, kyynelistä, onnen sekä kivun
Lauluista ja siitä että siinä olet vaik
Tarpeeksi sata kertaa, sata kertaa sait
Käänsit minun elämässä auki uuden sivun

Kiitos
Kiitos
Kiitos
Kiitos

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s