Apua, Ismo!

Kun asettauduimme Ranskaan, alun tunne oli se, että minun oli löydettävä uusi tapa olla ja elää. En ajatellut paljon suomalaisia asioita, ruokia tai tavaroita. Kuuntelin edelleen suomalaista musiikkia, mutta kaikki muu jäi taakse. Oli kuin minun olisi tehtävä täysi irtiotto entisestä elämästä ja löydettävä tarvitsemani uudesta elämästä. En uskaltanut kaivata suomalaisia asioita. Kahvia, karkkia tai ystäviä. Meni hetki ennen kuin aloin saamaan ihania postilähetyksiä Suomesta ja sitten tietenkin aina kesti hetken ennen kuin keksin, mitä kaikkea voisin Suomesta kaivata. Nyt huomaan, että elämä täällä on alkanut sujua. Aluksi minulla kesti ikuisuus muistaa ja yhdistää ranskalaiset nimet ja kasvot. Nyt alkaa Enzot, Florencet, Laurentit, Françoit ja Françoiset jäädä mieleen. Aluksi minun oli kovin vaikea käsittää ranskalaisia nimiä. On olemassa Daniel miehelle ja Danièle naiselle, Pascal on mies ja Pascale on nainen. Puhuttaessa ei aina tiedä, puhutaanko naisesta vai miehestä ellei bongaa oikeaa persoonapronominia. Tällaisia sukupuolettomia nimiä on Ranskassa aika paljon verratuna Suomeen, jossa tällaisia nimiä ei ole kovin montaa ja nekään vähät eivät ole kovin yleisiä. Toisinaan oletan jonkun nimen olevan naisen – tai miehen ja sitten ranskalainen keskustelukumppanini korjaa sukupuolen oikeaksi. En tiedä, totunko tähän koskaan. Ehkä jonain päivänä.

Jollain oudolla tavalla huomaan ranskalaisuuden tulleen osaksi arkipäivääni. Hämmästelen vähemmän asioita ja yhä useammin tunnen olevani yhtä toisten kanssa tällaisena kuin olen. Joskus silloin jopa surun häivähdys saattaa käydä mielessäni, sillä silloin olen enemmän Ranskassa kuin Suomessa, mutta silti samaan aikaan tunnen mielessäni ylpeyttä siitä, että olen löytänyt oman elämäni täällä. On hetkiä, jolloin niin käy helpommin kuin uskoisinkaan. Samalla myös huomaan jo löytäneeni ne omat luottojuttuni Ranskassa, ehkä juuri ne, joita jäisin kaipaamaan, jos nyt palaisin takaisin Suomeen. Patongit ja sitruunatortut. Maitokahvia ja ranskalaista suklaata. Yhä usemmain jälkiruoaksi (joka aterialla on jälkiruoka, mutta se voi olla myös vaikka hedelmä tai jogurtti) otan hedelmäsosetta. Tämä oli varmaan se hassuin asia täällä, sillä Suomessa hedelmäsoseet ovat vauvanruokaa, mutta täällä ne on ihan aikuistenkin herkkua. Olen löytänyt näistä jogurttihyllyssä myytävistä hedelmäsoseista omat suosikki: kastanjan ja valkoisen persikan. Toisinaan minua huvittaa, että näistä pikkupurnukoista on tullut osa minun arkipäivääni. Tosin täytyy tunnustaa, että toisinaan ostin Suomessakin vauvojen hedelmäsoseita välipalaksi töihin. Sitten tuli se hetki, kun huomasin unohtaneeni ottaa patongin ruokakaupasta ja kotimatkalla minun oli sitten aivan välttämätöntä pysähtyä leipomoon ostamaan se unohtamani patonki. Silloin tiesin, että jotain ranskalaisuudesta on iskostunut minuun lähtemättömästi.

Ehkä kuitenkin yhä useammin huomaan ajattelevani, että olen luonut oman tapani olla ranskalainen. Olen poiminut pullasta minulle sopivat rusinat. Kuuntelen ja olen löytänyt omat suosikkini ranskalaisesta musiikista. Ymmärrän jo toisinaan ranskalaista huumoria ja osaan joskus ennakoida, miten ranskalaiset käyttäytyvät. Hämmennyn ehkä nykyään vähemmän ranskalaisuudesta. Tosin olen myös ajatellut, että korona on tullut tässä apuun, sillä enää kukaan ei kättele eikä anna poskisuudelmia. Minulle siis suuri helpotus, kun minun ei tarvitse miettiä, ketä pusutella tai kätellä. Tällä hetkellä kaikki on yksinkertaista. Riittää että moikkaa kaukaa ja miten ihanaa, että kukaan ei pidä sinua epäystävällisenä vaan toiset huomioonottavana. Katsotaan, kuinka kauan tätä sosiaalista eristäytymistä kestää ja kuinka kauan saan nauttia tästä helpotuksesta.

Sitten samaan aikaan olen löytänyt myös oman tapani olla suomalainen. Yhtäkkiä tiedä, mistä suomalaisista asioista pidän. Olen alkanut katsoa taas Vain elämää ja jokainen perjantai-ilta olen yhä Suomessa, muistoissa ja tavoissa, jotka tunnen kuin omat taskuni. Kutsun tätä viikottaiseksi annokseksi suomalaisuutta. Olen yhtä suomalaisen puoleni kanssa. Joskus suru siitä, että en ole Suomessa voi tavoittaa minut, mutta silti yhä usemmain huomaan ajattelevani, kuinka luontevasti olen nykyään suomalainen Ranskassa. En tunne kovin paljoa tarvetta selittää sitä, mitä olen. Olen vain. En myöskään enää mieti sitä, onko minulla ”oikeutus” olla täällä enkä myöskään sitä, että olen erilainen. Ehkä juuri tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu siitä, että minulla on oma yhteyteni Suomeen, tunnen jonkun muun tavan olla ja elää, ja silti olen täällä Ranskassa. Se pelkoni, että en osaisi tai pystyisi toimia täällä täysvaltaisena yhteiskunnan jäsenenä, on kadonnut. Nyt tiedän, että osaan ja pystyn. Silti taustani rikastaa minua ja ymmärrystäni. En ole vain ranskalainen, joka toisinaan näkee vain oman ”pienen” maailmansa, vaan näen myös sen, että olemme osa maailmaa. Usein meiltä puuttuu se näkemys, että olemme täällä ollaksemme yhteydessä toinen toisiimme. Kukaan tai mikään maa ei ole saari – joka pärjää ilman muita.

Sitten on niitä hetkiä, kun suomalaisuuteni ja ranskalaisuuteni ovat täydellisessä harmoniassa toistensa kanssa. Työssäni tarvitsen sanaa haku, appel, usein. En vain satu muistamaan tuota sanaa. Päähäni tulee vain ranskalainen sana appli, joka on lyhennys sovellukselle niin kuin puhelimen sovellukset. Sitten keksin, miten muistan tuo sanan appel. Ajattelen suomalaista näyttelijää Ismo Apellia. Kun tarvitsen tuota ranskalaista sanaa, ajattelen Ismoa ja sana putkahtaa mieleeni. Kätevää, kiitos Ismo!

Pierre Bachelet Elle Est D’Ailleurs

Elle a de ces lumières au fond des yeux
Hänen silmiensä syvyyksissä on niitä valoja
Qui rendent aveugles ou amoureux
jotka sokaisevat tai ihastuttavat
Elle a des gestes de parfum
Hänessä on tuoksujen sävyjä
Qui rendent bête ou rendent chien
jotka tekevät tyhmäksi tai narriksi
Et si lointaine dans son coeur
Ja syvällä hänen sydämessään
Pour moi c’est sûr
Minulle on varmaa
Elle est d’ailleurs
Hän on muualta