Muutos tekee aina kipeää – oli kyse sitten toivotusta muutoksesta tai sellaisesta, johon ei voi itse vaikuttaa. Silti muutos on ainoa takuuvarma asia elämässä. Mikään ei voi pysyä samanlaisena ikuisesti. Lapset kasvavat ja se sattuu. Me muutumme, puolisomme muuttuu ja joudumme päästämään irti jostain entisestä käsityksestämme. Vaihdamme työpaikkaa ja joudumme hyväksymään uuden alun osaksi elämäämme. Muutamme ja joudumme sopeuttamaan elämämme uudenlaiseksi. Vanhenemme ja joudumme hyväksymään sen mukanaan tuomat muutokset osaksi elämäämme. Ehkä opiskelemme jotain ja joudumme hyväksymään, että emme tiedäkään kaikesta kaikkea. Rakastamme, mutta emme voi vaikuttaa siihen, kuka rakastaa ketä ja kuinka kauan. Kaikista vaikeinta on olla hiljaa muutoksen keskellä, kun kaikki riuhtoo ja repeää ympärillämme. Istua hiljaa ja katsoa, mitä tapahtuu, kun mielemme kapinoi kaikkea sitä vastaan. En minä ole vielä valmis päästämään tästä irti. En halua kohdata uutta ja tuntematonta – elämänvaihetta, josta en tiedä ennalta mitään. En tiedä, mitä minulta vaaditaan tai pyydetään. Onko minulla kaikki, mitä tarvitaan?
Viime kerralla mainitsin englanninkielisestä blogistani, jota en ole avannut ennen tätä syksyä lähes puoleentoista vuoteen. Kun sähköpostini on yhä useammin ilmoittanut aktiviteetista blogialustallani, kävin vihdoin kurkkaamassa sinne ja luin jotain kirjoituksiani. Sydämeni oli jättää yhden lyönnin väliin, kun löysin seuraavan blogitekstini, jonka olen kirjoittanut Suomessa vuonna 2018. En ole edes ajatellut, että tuo oli jonkinlainen unelmani, mutta eniten minua hämmästyttää se, miten silloin kauan sitten kirjoittamani voi olla totta tässä hetkessä. Olen joskus lukenut jostain, että unelmat pitää kirjoittaa ylös ja kuvailla ne mahdollisimman tarkasti. Nyt mielessäni käy, että mitä kaikkea muuta olisinkaan voinut vielä lisätä tuohon: olisiko sekin toteutunut. Tässä siis suomennettuna kirjoittamani:
Olen alkanut miettiä seuraavaa äskettäin. Ehkä me jahtaamme täydellistä hetkeä tai elämäntilannetta, jossa kaikki palaset olisivat täydellisesti paikallaan.. Kun olet unelmatyössä, johon sinulla on kutsumus.. Asut täydellisessä pikkutalossa, jossa on mitä kaunein puutarha.. Lapset juoksevat ympäriinsä, ei enää liian pieninä, mutta ei vielä liian isoinakaan.. Elät kumppanin kanssa, eikä enää tarvitse riidellä isoista (tai pienistä) asioista. Elämä on mukavasti omissa käsissä ilman, että tarvitsee laittaa liikaa energiaa mihinkään osaan. Tätähän me etsitään?
Seuraava kysymys onkin, uskallanko kirjoittaa ylös seuraavat unelmani. Mitä se olisi? Minkä haluaisin olevan totta huomenna tai vaikka ensi vuonna? Kahden tai viiden vuoden päästä? Mitä kohti haluan kulkea? Kuinka pelottavaa onkaan omien unelmien ääneen sanominen tai edes muistiinkirjoittaminen? Sitten se, että emme voi tietää, mitä muutoksia unelman toteuttaminen vaatii. Juuri nyt emme myöskään tiedä, minkälainen elämämme on edes ensi vuonna. Korona on muuttanut tapaamme elää ja olla. Tänä syksynä en ole tietoisesti antanut paljoa tilaa ajatuksistani koronalle, mutta se on läsnä yhä meidän kaikkien elämässämme. Tämän versio 2 täyssulku-lockdownin alkaessa mieleni on ollut rauhallisempi kuin edellisen alkaessa maaliskuussa. Siihen vaikuttaa tietysti se, että tällä kertaa koulut pysyvät auki ja lapset pääsevät kouluun, asumme maalla ja me pääsemme vielä omaan puutarhaamme silloin, kun haluamme sekä tiedän jo, minkälaisia oletettavasti seuraavat viikot tulevat olemaan. Olen jo kesästä asti ajatellut, että seuraava Suomen matka on oletettavasti ensi kesänä, joten matkustusrajoitusten kiristyminenkään ei ole vaikuttanut olotilaani.
Sen sijaan ajattelen usein sitä, minkälaista elämämme tulee olemaan ensi vuonna tai kahden vuoden päästä. Onko tuntemaamme elämää enää olemassa? Mikä kaikki tulee muuttumaan? Mieltä ehkä eniten rasittaa yllätyksettömyys: ei ole mitään odottaa. Kalenterissa ei ole mitään tapahtumia muuta kuin joulu ja sekin on siinä painettuna. Ei ole juhlia, matkoja tai tapaamisia. On vain päiviä päivän perään, viikkoja viikko toisensa jälkeen. Silti tämäkin on vain hyväksyttävä osaksi tätä elämää. Ei ole mitään mitä vastaan kapinoida. Muutos se on tämäkin. Joskus kuitenkin ne asiat, jotka eivät toimi, näyttävät meille suuntaa. Voimme käyttää niitä luotaamaan elämäämme toimivaan suuntaan. Täällä ollessani olen hakenut joitakin työpaikkoja, ehkä noin viittä. Eli ei niin kovin montaa. Näin katsottuna jokainen niistä on opettanut minulle jotakin. Joskus olen hakenut paikkaa, josta tiedän, että osaisin tai voisin tehdä, mutta joka ei oikeastaan enää jaksa innostaa minua. Olen hakenut paikkaa, koska niin kuuluu tehdä. Joskus olen jopa toivonut salaa mielessäni, että toivottavasti puhelin ei vain soi kohta. Jokainen pohdinta ja mietintä on auttanut minua suuntaamaan ajatuksiani johonkin suuntaan. Jokaisen kohdalla ja jälkeen olen miettinyt, mitä minä haluaisin tehdä? Mitä muuta minä voisin tehdä?
Olen huomannut, että tappioihinkin täytyy tottua. Ensimmäinen kieltävä vastaus tuntuu hyvin ikävältä, toinen vähän vähemmän ikävältä jne. Lopulta uskallan jo ajatella, etä olipa hyvä, kun kävi juuri näin kuin kävi. Joskus onni voi olla sekin, että ei saa sitä, mitä haluaa tai luulee haluavansa. Ehkä eniten mietin sitä, miksi en vain antanut mennä täysillä, mitä niitä kielteisiä vastauksia pelkäämään. Ehkä sieltä niiden yritysten ja erehdysten kautta löytyy se kultajyvänen. Ehkä elämässä on kyse siitä, että uskaltaa näyttää, mitä tahtoo, sanoa haluavansa enemmän ja sitten vain antaa mennä. Ehkä jokainen kokemus on mahdollisuus nähdä taas vähän eteenpäin ja sitten suunnata huomiota sinne oikeaan suuntaan. Ehkä joskus pienin tai suurin askelin kuljemme eteenpäin elämän tietä. Rakkaus on aivan samanlainen, on vain uskallettava rakastaa. Kukaan ei lupaa, kuinka kauan se kestää tai kuinka kauaksi se kantaa. Pitää vain uskaltaa rakastaa.
À la vie, à y croire
Elämälle, siihen uskomiselle
À nos célébrations
Meidän juhlille
Sauver sa peau, sauver son nom
Muista hänen ihonsa, muista hänen nimensä
À ne garder que le beau
Säilytä vain ne kauniit muistot
Je suis la fille, je suis le garçon
Minä olen se tyttö, minä olen se poika
C’est nos célébrations
Nämä ovat meidän juhlamme
J’étais parti avant, tout seul mais perdant
Olin lähtenyt aikaisemmin, aivan yksin, mutta eksyen
Le monde entier contre moi à ne rêver que de toi
Koko maailma minua vastaan en unelmoinut kuin sinusta
Alors, j’ai décidé de ne voir que le bien
Joten päätin nähdä vain kaiken hyvän
Il y aura certainement quelqu’un pour m’écouter quelque part
Jossain on varmasti joku joka kuuntelee minua
Mais ils n’y arriveront pas
Mutta ne eivät saavu
À nous dégrader
Meitä hajottamaan
Moi je t’aimerai encore, encore et jusqu’à ma mort
Minä, minä rakastan sinua yhä, yhä uudelleen kuolemaani asti
Je serai ton chaos
Minä olen sinun kaaoksesi.
Ranskattarena 