Levottomia hetkiä

Tämä voi tulla hieman yllättäen kaikkien positiivisten käänteiden keskellä, mutta lokakuun tunnelma on ollut kovin levoton. Minun on ollut vaikea pysyä keskittyneenä mihinkään. Aloitan jotain, mutta tuntuu, etten saa sitä loppuun. Unohdun tekemään en mitään. Energiaa on joko liikaa, niin että en saa sitä keskitettyä mihinkään tai sitten sitä on liian vähän ja en vain saa aikaiseksi mitään. Usein minusta tuntuu, että olen kyyneleiden partaalla, mutta en oikein tiedä, miksi. Kaikkihan on hyvin. Miksi minä silti olen isojen kysymysmerkkien äärellä? Miksi nyt, kun jotkut asiat tuntuvat selkeytyvän ja järjestäytyvän kuin itsestään, kyseenalaistan kaiken ja oman matkani? Olenko menossa oikeaan suuntaan? Onko tässä mitään järkeä? Mitä minä oikeastaan haluan tehdä? Viitisinkö jatkaa kirjoittamista? Onko tästä iloa kenellekään?

Niin, kaiken kyseenalaistamisen keskellä on hassua, että juuri silloin sähköposti tai puhelin kilahtaa. Juuri sillä hetkellä joku on ajatellut minua ja kertoo ajatuksistaan. Samoin aivan yllättäen englanninkielinen bloginikin on alkanut elämään, vaikka en ole kirjoittanut sinne pitkään aikaan. Ystävä lähettää viestin ja pyytää lounaalle. Sitten tietenkin se kuuluisa tapaaminen uuden tuttavuuden kanssa, josta tämä minun idea uudesta työpaikasta lähti liikkeelle. Ilman häntä en olisi tiennyt koko työpaikasta. Sitten vielä tapaamisen ajankohta, joka osui perjantaille ja hakemuksen jättöaika oli jo seuraavana maanantaina klo 12. Hakemuksen lähetin siis maanantaina klo 10:23. Kauan ei ollut aikaa miettiä, tartunko tarjoukseen. Tiedän, että kaikessa täytyy olla jokin järki, jokin idea, mutta silti juuri nyt kellun levottomissa vesissä. Minun on vaikea pysyä maadoittuneena, siitä huolimatta, että niitä pieniä vinkkejä siitä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, satelee joka puolelta.

Koulut ovat olleet kiinni kaksi viikkoa syysloman vuoksi. Ensimmäisen lomaviikon lapset viettävät ”kerhossa” kolmannessa naapurikylässä, josta emme vielä tunne ketään. Lapset jäävät kuitenkin uuteen paikkaan mielellään. Kun menen hakemaan lapsia yhtenä iltapäivänä, yksi ohjaajista sanoo minulle yllättäen: Vous êtes une super maman. Olette aivan super äiti. Poikanne ovat aivan ihania. Älkää muuttako mitään. Usein sanomme, että lapset ovat huippuja, mutta kyllä ne oikeasti ovat ne vanhemmat. Olen lähes kyynelissä tämänkin palautteen edessä. Vanhemmuudesta saa harvoin mitään palautetta. Usein joutuu vain toivoa, että siellä aikuisuuden kynnyksellä se kiitos tulee toivottavasti lapsilta. Että ehkä kaikki on mennyt kutakuinkin hyvin. Usein kun haen lapsia koulusta, kitinä, narina ja veljesten välinen nahistelu alkaa välittömästi. Tämä palaute vahvistaa uskoa siitä, että osaavat ne lapset käyttäytyä hyvinkin, vaikka kotona se ei aina siltä tunnukaan. Että kaikki on hyvin, olen riittävän hyvä siitäkin huolimatta, että perjantaina vien lapset kerhoon ja vasta siellä huomaan, että tänään olisi ollut ohjelmassa halloween-naamiaiset. Minulta on mennyt tuo info kokonaan ohi. Täydellistä äitiyttä ei ole olemassakaan.

Kaiken muun lisäksi tämä ohjaajalta saatu palaute lämmittää sydäntäni senkin vuoksi, että alussa iso kysymysmerkki oli lasten sopeutuminen. Onko oikein viedä heidät uuteen maahan, vielä silloin lähes vieraaseen kieleen? Kulttuuriin, jota minä en tuntenut. Osaanko olla heidän tukenaan? Mitä jos he eivät sopeudukaan? Onneksi niin ei käynyt. Ainut suruni koskee suomenkielen taitoa. Lapset ymmärtävät, mutta yhä useammin vastaavat ranskaksi. Korona ei yhtään auta suomenkielen taidon ylläpitoa, sillä hetkeen ei ole luvassa kenenkään vierailuja eikä vierailuja yhtään minnekään. Ehkä vielä jossain vaiheessa lapset huomaavat, kuinka iloiseksi äiti tulee silloin, kun he puhuvat suomea. Ehkä jossain vaiheessa he vielä huomaavat, että äiti ei raaski vastata kieltävästi suomeksi esitetettyyn kysymykseen. Ehkä sitten olen vielä pulassa heidän kanssaan.

Niin, aina ei kaikkia herkkiä tunnelmia pysty ymmärtämään. Ehkä ainoa ajatus, minkä tästä voisi johtaa on se, että kaikki aikaisemmat huoleni ovat olleet turhia. Kun kävelin kaupungin katuja maisemia katsellen tuntien itseni ulkopuoliseksi kaikesta, sekä Suomesta että Ranskasta, kun katselin itseäni ikään kuin ulkopuolelta, kun tunsin hukkuneeni tyhjyyteen ja pelkäsin, että en ehkä löydäkään takaisin elämään, joka tuntuisi omalta, nyt voin sanoa, että kaikki se oli turhaa. Nyt on tietenkin aivan liian helppoa sanoa, että kunpa olisin osannut nauttia niistä alun hetkistä täysillä, mutta niin, helppohan se olisi nyt sanoa, kun tiedän, että pelkoni eivät toteutuneet. Tuntuu ihanalta, että voin olla minä ranskaksi. Kun pystyn reagoida aivan samalla tavalla kuin reagoisin suomeksi. Noin periaatteessa. Sitten tulee tietenkin niitä hetkiä, kun jäädyn tai jokin sanonta ei löydykään kuin kaupan hyllyltä. Kun sanat jähmettyvät suuhuni. Kun haluaisin ilmaista jotain, mitä en pystykään. Kuitenkin useinmiten voin olla minä sellaisena kuin olen.

Sitten kuin sattumankauppana silmiini osuu kaksi filosofista lausetta: ensimmäinen niistä on Eckhart Tollelta, vapaasti käännettynä: Miten vapauttavaa on ymmärtää, että sinä et ole se ääni, jonka kuulet sisälläsi vaan sinä olet se, joka kuulee äänen. Tämä osui tähän hetkeen niin sopivasti, sillä näitä ääniähän on kuulunut viime aikoina paljonkin. En olisi kuitenkaan koskaan osannut ajatella sitä näin. Minä en ole se ääni tai epäily. Minä olen jotain muuta kuin se epäily – olen sen ulottumattomissa. Toinen vielä vähän vanhempi lausahdus tulee Laotselta: Kun päästin irti siitä, mitä olen, minusta tuli se, mikä voisin olla. Niin, ehkä se on tässä. Ehkä kaikki levottomuuteni ja keskittymisenpuutteeni tulee juuri tästä. Yritän vielä kynsin hampain roikkua kiinni siinä entisessä minässä, siinä joka olin, kun minun vain tarvitsisi päästää irti ja antaa kaiken uuden tulla. Samaan aikaan minun tekisi mieli mennä ulos, metsään, ja huutaa kaikki tukahdetut tunteet, kaikki epätoivon hetket ja kaiken seisahtaneen energian ulos. Huutaa havuja, pxxkele! Minä tein sen. Minä löysin tieni ulos. Ja elämä tuntuu hyvältä. Nyt täytyy vain antaa energian virrata ja hypätä sinne virtaan. Koronan keskelläkin. Minusta on tullut jotain muuta kuin se, mikä olin. Tämä on kai se minä, joka voisin olla. Olen tuntenut jo pitkään, että jotain uutta on syntymässä. Nyt minun tarvitsee enää katsoa, kuka minä olen kaiken tämän jälkeen.

Louane – Donne-moi ton coeur

Donne-moi ton cœur
Anna sydämesi mulle
Ta main et le reste
Kätesi ja loputkin
Donne-moi c’que tu es
Anna se mulle, mikä olet
C’que tu es
Se, mikä olet
Dis-moi tes peurs
Kerro pelkosi mulle
Chagrin et le reste
Surusi ja loputkin
Dis-moi qui tu es
Kerro mulle, kuka olet
Qui tu es
Kuka sinä olet
J’imagine un monde
Kuvittelen maailman
Un monde céleste
Maailman ylimaallisen
Où personne ne sort, nan
Josta kukaan lähde ei, ei
Où personne ne reste
Jonne kukaan jää ei
J’imagine un cri
Kuvittelen huudon
Tes cris dans la nuit
Sinun huutosi yössä
J’imagine tellement de choses de toi
Kuvittelen paljon asioita sinusta
C’est peut-être toi que je suis des fois
Ehkä toisinaan se olet sinä, kuka minä olen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s