Raastinrauta

Syyskuu on ohi. Kaikesta huolimatta se meni ehkä paremmin kuin osasin aavistaakaan. Lopulta moni asia tuli päätökseen syyskuun lopussa, täydenkuun kynnyksellä. Se on melkein enemmän kuin sattumaa. Nyt jotain uutta voi alkaa. Hengitys kevenee. Jotain uutta aukenee eteeni. Kuinka monta huolestumista vähemmällä sitä pärjäisikään, kun uskaltaisi luottaa elämään. On ihmeellistä, kun tavoitteet tulevat päätökseen, kun saa valmiiksi jotain, joka on vaatinut ihan sikana työtä. Teinkö minä kaiken sen oikeasti? Kyllä, minä tein sen. Sitten pieni hiljaisuus – tyhjyys – ja kysymys, mitä minä seuraavaksi teen. Haaveileminen ja unelmoiminen on helppoa, niiden toteuttaminen raastavaa. On niin helppo sanoa, että niin minä tekisin ja sen minä haluaisin. Kun se hetki onkin käsillä, tunne on kauhistus. Ehkä minä en haluakaan. Ehkä tämä kaikki on liikaa. Yhdellä sanalla pelottaa. Haaveiden toteutuminen on pelottavampaa kuin niiden kaatuminen. Olisi niin helppo jättää homma kesken, että ei tarvitsisikaan nähdä lopputulemaa. Pelottavampaa kuin se, että kukaan ei tykkäisikään minun työstäni on se, että joku tai moni tykkäisi.

Se, minkä olen oppinut viimeisen kahden vuoden aikana, on pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan sitä tunnetta, jonka vallassa olen. Tämä pelonsekainen kauhu, joka minut on vallannut tämän pysähdyksen kynnyksellä, on kaikenkattava: on kuin raastinraudalla koko rintakehä revittäisiin auki, tunnen pelon, kivun ja kauhun, sillä niin avoinna olen elämälle. Olen antanut itsestäni paljon ja nyt asetan itseni arvioitavaksi. Tämä pelottavampaa tunnetta en ole pitkään aikaan kohdannut. Sitten kaikki epäily: mitä minä tästä asiasta tiedän. Tuolla on paljon ihmisiä, jotka varmasti osaavat paremmin kuin minä. Mikä minä luulen olevani? Silti tiedän, että miksi en minä, jos joku muukin. Työnnän kaksin käsin tuota pientä epäilyn ääntä sisälläni kauemmaksi. Mene pois, en tarvitse sinua. Olen tullut liian pitkälle pysähtyäkseni tähän. Sen lisäksi toistelen mielessäni: jos et koskaan yritä, et koskaan tiedä. Jos et koskaan kysy, vastaus on aina ei.

Raastinrauta on käytössä myös keittiössä. Porkkanaraastetta. Kesäkurpitsaraastetta. Selleriraastetta. Olen tahtomattani joutunut tutustumaan vähän liiankin tarkkaan ranskalaisen koulun ruokalistaan. Nuorempi poikani on ruoka-allerginen ja täällä Ranskassa asia hoituu niin, että vanhemmat tuovat lapselle ruoan kouluun. Niinpä tutkin viikon ruokalistaa ja yritän tehdä pojalleni jotain samantapaista ruokaa mukaan. Ruokalista lumoaa monipuolisuudellaan. Lapset oppivat aivan varmasti ranskalaisen pitkän lounaan kaavan: lounaaseen kuuluu alkuruoka, pääruoka, juusto ja jälkiruoka. Minä googlaan ruokalajejen nimiä ja yritän päästä selville, mistä niissä on kyse. Samalla tutustun vähän arkisempaan, mutta monipuoliseen ranskalaiseen ruokakulttuurin. Saan ehkä itsekin vähän uusia ideoita ja ajatuksia. Innostun taas itsekin ja ruokakaupassa yritän löytää vähintään yhden uuden ruoan tai maun, sillä niin helposti jumiudumme syömään aina sitä samaa.

Elämä on raastinrauta. Ehkä se on sitä, että vapaaehtoisesti antautuu toisinaan raastettavaksi, otamme ne tarvittavat askeleet, jotka raastavat sisintämme. Otamme vastuun omasta elämästämme silloinkin, kun riskinä on epäonnistuminen. Elämä ei sääli ketään. Se raastaa sen, kenet haluaa. Siksi mahdollisuus antautua raastinraudalle on oikeastaan aika ihana. Koen usein samaa joogatessani. Tarkoitus on edistyä, kehittyä ja tulla voimakkaammaksi. Se ei kuitenkaan tule ilmaiseksi. On jälleen kohdattava oma itsensä ja niin, myös ne pelot. Kun kurottautuu omille fyysisille tai henkisille rajoille, se ei tapahdu ilman jonkinasteista kipua. Joskus sillä hetkellä ajattelen, että inhoan koko joogaamista. Miksi minun on oltava vahvempi? Siksi, että tarvitset sitä elämää varten, kuiskaa jälleen pieni ääni sisälläni. On oikeastaan melkoinen siunaus, että saamme kokea tätä elämää, jossa olemme. Aivan kuin lapset, joita kannustamme kasvamaan ja kehittymään. Lapset ottavat haasteen vastaan. Poikani nousee istumaan illalla sängyssä ja kysyy: Kuinka monta yötä vielä ennen kuin olen kasvanut isoksi? – Rakas, sinä kasvat ihan joka yö.

Fréro Delavega – Le coeur éléphant

J’ai le coeur éléphant.
Minulla on elefantin sydän.
 
Au-delà des orages
Myrskyjen taakse
Je pars en voyage
Lähden matkalle
Mon âme au vent
Sieluni tuulessa
Le coeur éléphant
Sydän elefantin
Je suis parti d’ici
Minä lähdin täältä
Pour rencontrer la vie
Kohdatakseni elämän
être vivant.
Ollakseni elossa.