Viime viikolla tein nopean visiitin kaupunkiin hoitamaan lapsen asioita. Paluu kaupunkiin ja tuttuihin maisemiin on virkistävä kurkistus vanhoihin muistoihin. Tänne minä alunperin tulin. Tuossa kadulla kävelin ensimmäisiä kertoja, tuossa odotin ratikkaa mennäkseni ranskantunnille ja tuosta pyöräilin kotiin joogatunnilta. Ratikka kilauttaa lähdön merkiksi ja muistan taas, miksi kaupunki on niin ihana kuin se on. Maalla olen vapaasielu, mutta kaupungissa palaan osaksi sivilisaatiota vähän sivistyneemmäksi minäksi. Tiedän, miksi rakastan myös kaupunkia ja erityisesti tätä kaupunkia. Paluu kaupunkiin on myös kuin katsoisi omaa itseään ulkopuolelta. Muistan jokaisen kokemani tunteen. Katson vanhaa minääni, sitä, joka en enää ole, mutta jonka voin muistaa yhä olleeni. Minua naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Tämän kokemuksen myötä olen kasvanut ja muuttunut. Olen tullut paremmaksi versioksi omasta itsestäni. Olen tullut joksikin, joksi en olisi tullut ilman tätä kokemusta, tätä lähtöä.
Ymmärrän myös, että pelätessäni harvoin pelkään oikeasti sitä, mitä tapahtuu. Pelkään sitä, mitä omassa mielessäni voisi tapahtua: Jos se palomies ei avaakaan minulle porttia parkkipaikalle, jos jään auton kanssa jumiin jonnekin, jos en ymmärräkään, jos en osaakaan. Nämä kaikki tapahtuu omassa päässäni, eivät todellisuudessa. Kun lääkäri ilmoittaa tekstiviestillä väärän paikan vastaanotolleen, jossa sitten olen oikeaan aikaan, mutta väärässä paikassa, minua ei pelota. Minua harmittaa ja kiukuttaa. Puran mieleni miehelleni viestitse, pakkaan lapsen autoon ja ajan ruuhkaisan kaupungin toiselle puolelle. Kaikki meni niin pieleen kuin voi mennä, mutta ei sillä tavalla kuin olin kuvitellut. Tälläistä tapahtumaketjua en olisi voinut luoda omassa päässäni. Se tapahtui todellisuudessa, mutta siinä sillä hetkellä, vain toimin. Ymmärrän, että minussa asuu sittenkin pieni ranskalainen nainen sisälläni. Perille saavuttuani käännän parkkipaikalle kohdassa, mistä ei saisi, koska minua harmittaa jo ihan tarpeeksi sen kertainen tunarointi, joka ei siis (tällä kertaa) johdu minusta. Takanatuleva tyyttää pitkään. Minua ei haittaa, siinähän tyyttää. Sehän on vain ranskalainen tapa osoittaa mielipahansa ja minä otan sen vastaan. Tosin kuvitelmissani tämä käännös parkkipaikalle sujui vähän näyttävämmin kuin todellisuudessa, mutta tant pis, never mind.
Yksi osa uutta elämää on ilmaista harmistuksensa ranskaksi. Kun uskallan sanoa, että en ole tyytyväinen, kun uskallan näyttää mielipahani. Kun uskallan antaa itsestäni myös sen huonon, negatiivisen. Yksi etappi kielenoppimisessa, jota mieheni ei ehkä osaa arvostaa, on kun ollessamme eri mieltä jostain asiasta, en vaihdakaan kieltä. En vaihda kieltä englantiin. Olemme eri mieltä ranskaksi ja minä annan mielipiteeni tulla julki, ranskaksi. Tu es un gros con. Olet melkoinen moukka, kauniisti käännettynä. Kun uskallan tulla ulos kuorestani, kun en ole vain samaa mieltä kielellä, jolla en ole ollut kaikista vahvin. Se on kieli, jota puhuessani olen tuntenut itseni alastomaksi, arvostelulle alttiiksi. Nyt uskallan olla epämiellyttävä ja riitasointuinen. Riidan jälkeen sovitaan. Je t’aime, rakastan sinua.
Tarkoitus tai tavoite ei tietenkään ole tulla ikäväksi, mollivoittoiseksi tai epäkohteliaaksi. Silti tämä on ensimmäinen kerta, kun sitä olen: kun uskallan sitä olla. Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun minusta ei tunnu, että olen altavastaajan roolissa. Tämä on se kerta, kun uskallan olla harmistunut ja näyttää sen. Kävelen vastaanotolle ja sanon, mitä ajattelen. En ajattele, että en voisi sitä tehdä tai että en osaa ilmaista itseäni. Silloin kun kiukuttaa, ei halua änkyttää sanomaansa. Mitä selkeämmin se tulee ulos, sen parempi. Vastaanoton madame ei edes pahoittele, mutta jo laskua maksaessa olemme jälleen hyvissä väleissä. Suhde muuttuu. Alun ensihuuma tai tutustumisjakso on ohi. Uskallan olla eri mieltä, näyttää harmistukseni ja kun tunnekuohu ja harmitus laantuu, olemme edelleen ja yhä yhdessä. Kun ei tarvitse enää pelätä, että se toinen ei kestäkään minun mielipahaani tai että joudun itse naurunalaiseksi. Tämä on se hetki, kun rakkaus joko syvenee tai ohenee. Ehkä rakkaus kestää senkin, ettemme ole koko ajan samaa mieltä. Siitä tulee kahden aikuisen tasa-arvoinen suhde – minun suhteeni Ranskaan.
Francis Cabrel – Je t’aimais, je t’aime, je t’aimerai
Le ciel prétend qu’il te connaît
Taivas esittää tuntevansa sinut
Il est si beau c’est sûrement vrai
Se on niin kaunis, että sen on oltava totta
Lui qui ne s’approche jamais
Hän, joka ei koskaan lähesty
Je l’ai vu pris dans tes filets
Olen nähnyt hänet kiinni verkoissasi
Le monde a tellement de regrets
Maailmalla on paljon syytä olla pahoillaan
Tellement de choses qu’on promet
Paljon asioita, joita lupaamme
Une seule pour laquelle je suis fait
Yksi ainoa, jota varten olen tehty
Je t’aimais, je t’aime et je t’aimerai
Rakastin sinua, rakastan sinua, rakastan sinua
Et quoique tu fasses
Ja mitä tahansa teetkin
L’amour est partout où tu regardes
Rakkaus on joka puolella mihin katsot
Dans les moindres recoins de l’espace
Pienimmissäkin avaruuden nurkissa
Dans le moindre rêve où tu t’attardes
Pienimmässäkin unessa jossa viivyt
L’amour comme s’il en pleuvait
Rakkaus kuin sataisi
Nu sur les galets
Alastomana kivien päällä
Ranskattarena 