Ovilla

Niinpä, viime viikolla se tulikin jo sanottua: kun osaisikin elää suunnittelematta liikoja ja ottaa vastaan sen, minkä tulee. Siinä se dilemma sitten onkin. Voiko elämää elää suunnittelematta vai ajelehdimmeko ilman suunnitelmia sinne sun tänne? Sen kun tietäisikin. Sen tiedän kuitenkin, että syyskuun alku on ollut kaikkea muuta kuin sitä, mitä suunnittelin. Tällä tarkoitan sekä ihan pieniä suunnitelmia että ihan oikeita pitkän linjan suunnitelmia. Ainut, mikä tuntuu toimivan on se, että ei suunnittele yhtään mitään: ei edes seuraavaa päivää, sillä elämme sellaista hetkeä, jossa edes seuraavasta päivästä ei tiedä vielä mitään. Tällä hetkellä haaveeni koskevat kampaajakäyntiä, visiittiä kaupunkiin ja kahvihetkeä ystävättären kanssa. Ei mitään turhia toiveita siis. Niitä odottelessa kuitenkin.

Toisaalta olen äärimmäisen turhautunut, mutta toisaalta olen jopa hiukkasen ylpeä itsestäni. Olen nimittäin ottanut tämän suunnittelemattomuuden melkoisen hyvin. Helppoa se ei ole, ei ollenkaan, mutta olen käyttäytynyt aikuismaisesti. Olen vain todennut sen, mikä on totta ja toiminut sen mukaan. Toisaalta hinta on myös sen mukainen. Viikonloppuna olin aivan poikki. Vielä kun oppisi lukemaan niitä omia merkkejä, milloin on niin väsy, että ihan oikeasti on pakko levätä. Olen nukkunut huonosti, joten olen ihan fyysisesti väsynyt, mutta kaikki ennakoimattomuus on väsyttänyt myös mieleni. Silti kaikesta huolimatta olen ehkä osannut löytää jonkinlaisen laineen, jos ei nyt ihan aaltoa, joka kuljettaa minua eteenpäin. Ihan varma en ole, mitä tästä tulee, mutta jotkin asiat silti etenevät jonkinmoisella helppoudella. Olen luopunut niistä asioista, jotka eivät nyt palvelisi arkeani ja tarttunut niihin asioihin, joilla voisikin olla tilaus elämässäni. Katsotaan, mitä tästä vielä tulee.

Mitä pidemmälle matkaa kulkee, sitä tutummaksi ja vähemmän pelottavaksi se käy. Tänä vuonna lasten koulun aloitus jännittää (ja pelottaa) äitiä vähemmän. Viime vuonna ensimmäisen päivän jälkeen olin ihan varma, että koulusta ei tulisi mitään ja että ranskalainen koulu on maailman huonoin keksintö. Näinkö ne kolme-neljä -vuotiaat jätetään vain selviämään ison lapsilauman keskelle? Minulla oli ikävä suomalaista päiväkotia ja koulua, siis jotain tuttua, jonka toiminnan ymmärrän. Tänä vuonna koulu vaihtuu, mutta olen avoimempi. Luotan opettajiin, vaikka en edelleenkään aina ymmärrä, kuinka he saavat ison määrän lapsia toimimaan ryhmässä. Ennakkoluuloissa ranskalainen koulu on tiukka ja kurinalainen. Minun silmissäni se ei sitä kuitenkaan ole tai sitten meillä on vain hyvä tuuri. Opettajat tuntuvat olevan ystävällisiä ja lapsimyönteisiä. Joka paikassa kohtaa saman: Ne vous inquiétez pas, älkää olko huolissanne. Pikkukylään muuttoa järjestellessämme suurin murheemme oli, että tietojemme mukaan poikamme eivät menisi samaan kouluun. Täällä kylät ovat yhdistäneet kouluja ja toisinaan jakaneet eri luokkia eri kyliin. Surullisina nielaisemme, mutta toteamme, että ei voi mitään. Kun lapset on ilmoitettu kouluun, suureksi iloksemme toisen koulun johtajatar ilmoittaa, että he ottavat molemmat poikamme vastaan. Äidin kyyneleet valuvat ilosta. Yksi murhe vähemmän. Vielä enemmän tätä osaa arvostaa, kun muistan kokemukset päivähoitopaikan hausta Suomessa, jossa sisaruksia ei tunnuttu huomioitavan mitenkään. Silloin äidin kyyneleet valuivat surusta, kun päivää ennen hoidon aloitusta tuli soitti aivan jostain muualta kuin mihin olin hakenut eivätkä lapset olisi samassa hoitopaikassa. Muuta en voinut silloin ihmetellä kuin, miten tämä edes voi olla mahdollista?

Lasten koulunaloitus on muistutus siitä, miten kaikki uusi ja tuntematon voi olla pelottavaa. Tänä vuonna se muistuttaa minua kuitenkin siitä, miten hiljalleen alan tottua ranskalaisten tapaan tehdä asioita. Muistan alun huolestuneisuuteni mennessäni ranskalaisen lääkärin puheille. Mieleni oli täynnä syviä epäilyjä siitä, osaavatko he tai tietävätkö he mitään. Takerruin mielessäni siihen suomalaiseen tuttuun ja turvalliseen mielikuvaan siitä, miten terveyttä hoidetaan. Miehenikin toteaa minulle, että olemme edelleen Euroopassa emmekä jossain perähikiällä. Se ei minua paljon lohduta. Hiljalleen luottamus syntyy kuitenkin ranskalaiseen järjestelmään ja se, mikä aluksi tuntui oudolta ja omituiselta, alkaa tuntua kotoisalta ja turvalliselta. Edelleen olen aivan liian kärsimätön uuden lääkärin vastaanotolla, joten ehkä vielä ajan kanssa opin olemaan entistä kärsivällisempi ja vastaamaan kysymyksiin ilman kiirettä. Olen varmaan karikatyyri pohjoismaalaisesta kiireessä sinne tänne juoksevasta ryppyotsasta. Todella huomasin, kuinka usein olen otsa rypistyneenä huolestuneeseen kurtistukseen. Ehkä se täällä maaseudun rauhassa vielä suoristuu ja oikenee. Ehkä vielä jonain päivänä olen täysin zen tapahtui mitä tapahtui, enkä enää kiirehdi tai juokse seuraavaan kohteeseen.

Joskus kun mieli on täynnä huolia, on sille vain annettava tilaa. Olen huomannut, että silloin kun mieli on kipeä huolesta, myös keho on sitä. Ehkä juuri sillä hetkellä ei kannata pakottaa itseään tekemään mitään ihmetemppuja vaan ennemminkin hiljentämään. Annan hetken aikaan huolen olla paikallaan, mutta seuraavana päivänä yritän antaa sen mennä. Tietoisesti yritän levätä enemmän, illalla avaan kirjan tv:n sijaan ja menen nukkumaan aikaisemmin. Elämää vastaan on turha yrittää tapella. Mielessäni tunnen kuitenkin, että sinne on asettunut uusi päättäväisyys. En anna takaiskujen syöstä minua suunnastani tai pilata päiviäni enempää kuin on pakko. Viime päivinä minua onkin puhutellut vertauskuva ranskalaisista ovista, jotka ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Ensihetkistä alkaen ovet ovat olleet hankalia. Ne ovat auenneet väärään suuntaan, ne ovat sulkeutuneet huonosti, olleet jäykkiä tai muuten vain vaivalloisia. Ehkä kohta löydän sen ikkunan, joka on jo raollaan minua odottamassa..

Francis Cabrel – Je l’aime à mourir

Elle a dû faire toutes les guerres
Hänen on täytynyt sotia kaikki sodat
Pour être si forte aujourd’hui
Ollakseen niin vahva tänään
Elle a dû faire toutes les guerres
Hänen on täytynyt sotia kaikki sodat
De la vie, et l’amour aussi
Elämässä ja rakkaudessa niin ikään

Elle vit de son mieux son rêve d’opaline
Hän elää parhaansa mukaan läpikuultavaa unelmaansa
Elle danse au milieu des forêts qu’elle dessine, je l’aime à mourir
Hän tanssii metsän keskellä, jonka hän piirtää, rakastan häntä kuolemaan asti
Elle porte des rubans qu’elle laisse s’envoler
Hän kantaa nauhoja, jotka hän vapauttaa tuulen matkaan
Elle me chante souvent que j’ai tort d’essayer de les retenir
Hän laulaa minulle usein, että olen väärässä yrittäessäni pidätellä niitä
De les retenir, je l’aime à mourir
Pidätellessäni niitä, rakastan häntä kuolemaan asti.