Kesä lähenee loppuaan. Lempeä lämpö jatkaa ilahduttamista olemassaolollaan, mutta elämän rytmi on muuttumassa. Kesän muutokset asettuvat osaksi elämäämme ja arkeamme. Tätä hetkeä kohti olemme kulkeneet koko kesän. Muutoksia on osunut tälle kesälle aivan mieletön määrä, joten nyt kesän tullessa hiljalleen päätökseen täytyy sanoa, että väsyttää. Kesä oli ihana, luultavasti sanoisin, että se on ollut koronasta huolimatta yksi parhaista kesistä ikinä, mutta sillä on ollut myös hintansa. Väsymys painaa. Silti olen ikionnellinen, että kaikki onnistui paremmin kuin olin uskaltanut ajatellakaan, Suomen matka mukaan lukien. Muutto kauemmas kaupungista on sekin ollut erittäin onnistunut. Yhä ihmettelen sitä, miten hyvältä tuntuu olla täällä ja miten nautinkaan omasta pihasta ja puutarhanhoidosta: minä, joka kuvittelin inhoavani pihahommia. En tiedä, onko tämä seurausta korona-ajasta ja lock-downista, mutta en saa tarpeekseeni luonnosta ja sen ihailusta tai sitten vain olen tulossa vanhaksi. Jotain rauhoittavaa luonnossa joka tapauksessa on. Hämmentävää on se, että olen pitänyt itseäni täysin kaupunkisieluna, mutta se ei ehkä olekaan totta, ainakaan kokonaan. Olen jo alkanut puhumaan miehelleni, että vielä tulevaisuudessa etsimme kodin, joka on vielä kauempana kaikkea. Makuuhuoneen ikkunasta ihailen kaukana vuorilla pilkottavaa taloa ja sanon, tuonne me vielä muutamme.
Ollessamme eristäytyneinä keväällä kotiin aloin kaipaamaan jossain vaiheessa luontoa ja kasvun ihmettä. Koska muutakaan ei ollut saatavilla, istutin yhdestä sitruunasta siemenet purkkeihin ja laitoin ne parvekkeelle aurinkoon. Innokkaasti kastelin niitä viikosta toiseen siitäkin huolimatta, että mitään ei tapahtunut. Eristäytyminen oli tulossa loppuun, eikä mitään versonut jogurttipurkeistani. Uhmakkaasti päätin jatkaa hoitamista siihen asti, kun olisimme vapaudessa. Olin sanonut, että näitä sitruunapuita en jättäisi, vaan ne seuraisivat meitä tuleviin koteihimme muistuttamassa näistä hiljaisuuden viikoista. Sitten juuri ennen kuin uhkaamani takaraja tulee vastaan, ujo pieni verso kohoaa mullan seasta. Olen seota onnesta. Olen onnistunut kasvattamaan pienen sitruunapuun taimen. Lopulta niitä on kolme, joista yksi valitettavasti kuihtuu Suomen lomamme aikana. Täällä ne nyt ovat, oliivipuun juurella, minun ikiomat sitruunantaimeneni. Elämä parhaillaan yllättää meidät juuri näin. Tiedossa ei ollut muuttoa, ei ollut muuta kuin yksi pieni ajatus, joka kasvoi ja kehittyi niin pitkälle, että täällä me olemme sitruunapuidemme kanssa.
Kun osaisikin elää suunnittelematta liikoja ja ottaa vastaan sen, minkä tulee. Elämän parhaat asiat ja yllätykset ovat tapahtuneet juuri näin, ilman ennakkosuunnitelmia ja pohtimisia. Ne ovat vain tulleet jostain, mistä tarkalleen, sitä en osaa sanoa. Ranskassa on tyypillistä, että taloilla on nimet. Yksi alun lempipuuhiani oli kulkea pitkin katuja ja tutkia, minkä nimisiä taloja oli olemassa. Ihastuin tuohon yksinkertaiseen, mutta ihanaan perinteeseen. Kukapa ei haluaisi asua vaikkapa villa rosaliessa. Tai pehmeässä varjossa. Niinpä pettymyksekseni huomaan, että uudella kodillamme ei olekaan nimeä. Täällä maaseudulla ei olekaan niin tyypillistä nähdä portinpielessä nimeä kirjailtuna. Minä olen kuitenkin päättäväinen ja sanon, että kodillemme on löydyttävä nimi. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä perinnettä. Leikilläni esitän kodillemme nimeksi valkoista taloa, villa blanche. Mieheni hylkää sen heti. Hän sanoo, että kotimme nimi on oltava oksitaaniksi, Oksitanian eli alueemme paikallisella murteella. Täällä todella on kouluja, jotka tarjoavat koko peruskoulun oksitaanin murteella. En ymmärrä sitä sanaakaan, mutta kieltä voisi ehkä kuvailla ranskan ja espanjan sekoitukseksi. Niinpä, mieheni kysyy tietokoneen äärellä, mikä kotimme nimeksi laitetaan oksitaaniksi. Minä mietin hetken ja sanon, että se on unelma, joka suureksi yllätykseksemme on oksitaanin murteella sômi. Tietenkin. Se on täydellinen nimi, joka yhdistää kaiken sen, mitä olemme muistuttamalla Suomesta olematta Suomi. Unelmallemme ei enää tarvitse etsiä nimeä, se on löytynyt.
Residenssi Occitanie 
Occitanie – Oksitania
Ihmisen mieli on sellainen, että etsimme aina jotain ja löytäessämme katse siintää jo kauemmaksi. Ehkä sillä lailla löytöretkeilijät ovat löytäneet uudet maanosat, sillä veri vetää aina jonnekin kauemmas. Yhtä tärkeää on kuitenkin nauttia tästä hetkestä. Huomaan, kuinka rauha on palannut sieluuni ja kuinka suunnattomasti nautin tästä hetkestä. Yhä haaveilen monista asioista, mutta jos olenkin etsinyt ja kaivannut sitä onnen tunnetta vuosien takaa, ymmärrään, että olen sen löytänyt. Se onnen tunne on ylitsevuotavaa tyytyväisyyttä siitä, mitä nyt on. Se tulee siitä, kun omissa nahkoissaan on mukava olla, eikä mieltä kiristä liikaa syystä eikä toisesta.
Ymmärrän myös sen, että tuntemattomassa matkaaminen on toisinaan yksinäistä. Ensimmäistä kertaa matkaaminen tai uuden tekeminen saa kaiken tuntumaan hankalta, matka tuntuu pitkältä. Lähteminen on kaikista vaikeinta. Kun ei anna periksi, matka lyhenee ja nopeutuu. Paluumatka tuntuu jo lyhyemmältä, helpommalta. Ehkä matkalle myös tarttuu seuralaisia eikä matkaa enää tarvitse taittaa yksin. Viime kerralla siteerasin Jean-Jacques Goldmanin laulua ja tänään siteeraan toista hänen lauluaan. Tutustuttuamme mieheni käänsi minulle tämän hänen laulunsa sanat sanoen, kuinka ne saavat hänet ajattelemaan minua. Yhä ajattelen tuota ja mitä useammin sitä kuuntelen, sitä enemmän ihmettelen sitä, kuinka hän onnistui vangitsemaan sieluni tuossa laulussa. Hän näki lävitseni ja näki jotain minussa, jota en itsekään tiennyt olevani. Sen lisäksi jonain päivänä todella istuisin kirjoittamassa kahvilassa, uppoutuneena omaan maailmaani. Nuo hämmentävät hetket tekevät elämästä taianomaisen. Siinä on jotain, mitä emme pysty selittämään tai järkeistämään. Täytyy vain astua elämänvirtaan ja ottaa vastaan, mitä se tuo tullessaan. Hetkessä kaikki oli sanottu. Tout était dit.
Jean-Jacques Goldman: Tout était dit
Elle écrit seule à sa table
Hän kirjoittaa yksin pöydässään
Et son café refroidit
Ja hänen kahvinsa kylmenee
Quatre mètres infranchissables
Neljä luoksepäästämätöntä metriä
Un bar un après-midi
Baarissa yhtenä iltapäivänä
J’avais rendez-vous je crois, j’avais pas le temps
Minulla oli tapaaminen, luulen, minulla ei ollut aikaa
Avec un pape ou peut-être un président
Paavin kanssa tai ehkä presidentin
Mais la fille est jolie
Mutta tyttö on kaunis
Et les papes sont sûrement patients
Ja paavit ovat varmasti kärsivällisiä
Elle était là dans son monde
Hän oli täällä omassa maailmassaan
Son monde au beau milieu du monde
Omassa maailmassaan keskellä muita
Loin, ses yeux posés ailleurs
Kauas, hänen silmänsä katsovat muualle
Quelque part à l’intérieur
Jonnekin sisäänpäin
À l’intérieur
Sisäänpäin
Plongée dans son livre, belle abandonnée
Uppoutuneena kirjaansa, kaunis hylätty
En elle je lis tout ce qu’elle veut cacher
Hänestä luen kaiken, minkä hän haluaa piilottaa
Dans chacun de ses gestes un aveu
Jokainen hänen eleensä on tunnustus
Un secret dans chaque attitude
Salaisuus jokaisessa asennossa
Ses moindres facettes trahies bien mieux
Hänen pienimmätkin ilmeensä paljastavat paljon enemmän
Que par de longues études
Kuin pitkät tutkimukset
Un pied se balance, une impatience
Yksi jalka keinuu, kärsimättömästi
Et c’est plus qu’un long discours
Ja on enemmän kuin pitkä keskustelu
Là, dans l’innocence et l’oubli
Tässä, viattomuudessa ja unohduksessa
Tout était dit
Kaikki oli sanottu
Ranskattarena 