Kuluneella viikolla oli syntympäiväni, joka valkenee rauhallisena kauniina elokuisena aamuna niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Jostain syytä syntymäpäivänäni olen harvoin hyvin seesteinen tai hyväntuulinen. Olen ennemminkin hieman takakireä ja nostalginen, jopa alakuloinen. Vuoden vaihteessa katson odottavasti ja toivorikkaasti eteenpäin, syntymäpäivänä ajatukset karkaavat menneeseen ja elettyyn elämään. Toinen syyn tähän alakuloisuuteen on varmasti myös sillä, että olen jotenkin tottunut siihen, että syntymäpäiväni ei ole kovin harmoninen. Ennemminkin vuosien saatossa siihen on kuulunut huonoja uutisia, riita murrosikäisenä äidin kanssa synttäreiden järjestelystä ja myöhempinä vuosina pettymys tai pettymyksiä entisten poikaystävien vähäisistä huomionosoituksista. Niinpä vuosien saatossa päivän osalle on tullut kovin paljon painolastia ja jopa surua, josta minun on vaikea päästää irti. Tällä kertaa en edes yritä, vaan kaivan kaapin kätköstä vanhat päiväkirjat esiin ja alan lukea. Luen yli 15 vuotta vanhoja kirjotuksia, joiden sisällöstä ja olemassaolosta en ole muistanut yhtään mitään. Joskus hymyillyttää nuoruuden tunteiden palo, kypsymättömyys, rakkauden tuska tai kärsimys. Toisaalla huomaan kaiken naiivisuuden keskellä raakana pilkottavan viisauden ja alkavan ymmärryksen kasvun. Sivujen seasta huomaan myös, milloin alan löytää itseni ja oman ääneni.
Matkaa siihen on kuitenkin mennyt vuosia. Jostain mieleeni nousee ajatus, että miten kaikesta tuosta nuoruuden hämmennyksestä kasvaa itsenäinen ihminen. Minkälainen kasvutarina meistä jokaisesta löytyykään. Samalla tiedostan sen vaativan ja arvostelevan äänen, joka vaanii tällä hetkelläkin jossain sisälläni. Miksi et ymmärtänyt aikaisemmin tai nopeammin? Miksi et uskaltanut tai yrittänyt? Miksi odotit niin kauan? Miksi vuodet valuivat hukkaan? Se on se kaikista vaativin ja armottomin ääni, joka juttelee omalle itselleni. Emme puhu ystävillemme, puolisollemme, lapsillemme tai työkavereillemme näin. Tämä ääni on varattu vain ja ainoastaan itsellemme. Tuo ääni on valmiina arvostelemaan minua noiden päiväkirjan sivujen läpi, vaikka nuo sivut näyttävät minulle myös sen, että olen taukoamatta ja periksiantamatta etsinyt itseäni ja onnistunut omalla tavallani.
Aika Ranskassa on opettanut minulle uudenlaista lempeyttä ja inhimillisyyttä itseäni kohtaan. Keskimäärin uskoisin, että ranskalaisen itselle jutteleva ääni on pehmeämpi ja ymmärtäväisempi. Epäonnistuminen ei ole tappio vaan osa matkaa. Yritämme ja erehdymme yhdessä. Minulle suomalaisena kaiken pitää(isi) olla tehokasta ja virtaviivaista. Ranskalainen ajattelee kokonaisuutta. Kaikkea ei voi katsoa tehokkuuden tai nopeuden näkövinkkelistä. Inhimillisyydellä on arvonsa ja olemme arvokkaita kokonaisuutena. Olemme ajan ja huomion arvoisia. Lääkärissä käyminen täällä on minulle hyvä esimerkki tästä. Vastaanotolle astuessani päässäni takoo ajatus tehokkuudesta ja nopeudesta, ja odotushuoneessa istuvista muista potilaista. Ranskalainen lääkäri on kuitenkin rauhallinen, lähes seesteinen. Hän aloittaa rauhassa, kyselee kuulumisia ja kerää taustatietoja, jos potilas ei ole ennestään tuttu. Suomalaiseen tehokkuuteen tottuneelle päässä takoo vain laskuri, kello ja ne muut potilaat. Kiirehdin siis vähän kärsimättömänä sanomaan, että niin, mutta en minä täällä ole tätä varten, vaan kyseessä on muu vaiva. Madame, olen varma siitä, mutta haluan kuulla, mitä nyt kuuluu. Nykyään lääkärin vastaanotolle tullessa otan siis rauhallisesti, hengitän syvään ja vastaan kysymyksiin. Odotan kärsivällisesti, että päästään tämän hetken tilanteeseen. Tämä on hetki, jolloin vain minulla on merkitystä ja jos tarvitaan, tähän voi mennä vaikka tunti. Ei ole minun tehtäväni hätäillä vaan antaa lääkärin tehdä työnsä. Hänelle mikään ei ole niin tärkeää kuin kokonaiskuvan saaminen koko tilanteesta. Ehkäpä siis meillekään mikään ei ole niin tärkeää kuin itsensä ymmärtäminen kokonaisuutena, elämän mittaisena matkana. Emme hoida vain yhtä oiretta vaan koko ihmistä.
Viime viikolla mietin pelkoja ja jäin niitä miettimään vielä lisää. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ymmärrän, kuinka monta pelkokerrosta olen jo ylittänyt. En ehkä olisi ajatellut asiaa niin, mutta kaikilla – tai ainakin useimmilla – meistä on pelkoja, joita emme ehkä edes miellä pelkoiksi. Usein ensimmäinen ajatus on: Juu, tottakai, kuulostaa kivalta. Kyllähän minä. Hetken päästä asia tai idea ei enää kuulotakaan niin houkuttelevata, sillä pelko on ehtinyt astua mukaan kuvioihin. Siis, mitä enemmän mennyttä muistelen, sitä enemmän osaan ajatella kaikkia niitä hassujakin pelkoja, joita minulla on ollut. Kuinka moni niistä on lopulta ollut aiheellinen? Ei kovinkaan moni. Pelko on tietenkin hyvin ihmillinen tunne ja evoluution kulussa se on ollut hyvin aiheellinenkin selviämiselle, mutta ehkä nykyaikana se on parempi laittaa johonkin sellaiseen sille kuuluvaan tilaan, jossa se ei hallitse elämäämme – ainakaan liikaa.
Samoin jään miettimään sitä, kuinka muistoissa kummittelee aika, jolloin oli onnellisin. Muistan ajatelleeni juuri näin ei niin kauan sitten. Kaipasin tunnetta, joka oli ollut totta ehkä kymmenisen vuotta sitten. Olen etsinyt ja hakenut samaa tunnetta kuvitellen, että se voisi vielä olla totta tänään. Lounaan ääressä jutellessani ymmärrän, että se onni on eletty todeksi siellä menneisyydessä. Sen perään haikailu sellaisenaan on turhaa. Samanlaista aikaa ei tule ja hyvä niin, sillä se itseasiassa ei enää tekisi minua tänään onnelliseksi. Voi vaan elää eteenpäin ja löytää jotain uutta ja erilaista. Onnikin on erilainen, mutta hyvällä tavalla.
Autossa ajellessani huomioni kiinnittyy radiossa soivaan mukavasti svengaavaan kappaleeseen ja sanoihin, jotka herättävät mielenkiintoni. Kotona googlaan kappaleen ja kyseessä on kaikkien ranskalaisten tunteman laulaja-lauluntekijän Jean-Jacques Goldmanin laulu ”Kaikille tekemättömille teoillemme”. Rakastun tuohon lauluun, jossa lauletaan kaikista tappioistamme, mutta silti niin iloiseen ja mukaansatempaavaan sävyyn, että kukapa tässä nyt alkaisi enää surkuttelemaan olematta ja tekemättäjättämisiämme. Elämä on tässä tänään ja jokainen päivä valmis elettävksi ja tehtäväksi. Nostan siis maljan kaikille hukatuille vuosille ja tekemättömille teoille – à la tienne.
A tous mes loupés, mes ratés, mes vrais soleils
Tous les chemins qui me sont passés à côté
À tous mes bateaux manqués, mes mauvais sommeils
À tous ceux que je n’ai pas été
Aux malentendus, aux mensonges, à nos silences
À tous ces moments que j’avais cru partager
Aux phrases qu’on dit trop vite et sans qu’on les pense
À celles que je n’ai pas osées
Oh, à nos actes manqués
Aux années perdues à tenter de ressembler
À tous les murs que je n’aurais pas su briser
À tout c’que j’ai pas vu tout près, juste à côté
Tout c’que j’aurais mieux fait d’ignorer
Fredricks, Goldman, Jones : A nos actes manqués
Kaikille epäonnistumiselleni, erheilleni, varsinaisille virheilleni
Kaikille poluille, jotka ovat menneet minulta sivusuun
Kaikille jo lähteneille laivoille, pahoille unille
Kaikelle sille, jota en ollut.
Väärinymmärryksille, valheille ja hiljaisuuksillemme
Kaikille niille hetkille, jotka olin uskonut jakavamme
Lauseille, jotka sanomme liian nopeasti ja ajattelematta,
Niille, joita en uskaltanut
Oo, kaikille tekemättömille teoillemme.
Hukatuille vuosille yrittäen olla jotakin,
Kaikille seinille, joita en olisi osannut rikkoa,
Kaikelle sille, jota en nähnyt lähelläni, aivan vieressä
Kaikelle sille, joka olisi ollut parempi jättää huomiotta.
Ranskattarena 