Kesä jatkuu etelässä, vaikka suomalaisen mieli elokuun korvilla alkaakin kääntyä syksyyn. Sen vuoksi täällä on jatkuvasti muistutettava itseänsä siitä, että vielä saa nauttia auringosta, kesästä ja lämmöstä. Muutosten aika on käynnistynyt ja niinpä muuttoauto kuljetti tavaramme hieman kauemmaksi kaupungin kiireestä. Minua kovasti mietitytti aluksi, miltä minusta tuntuu asua kauempana kaupungin vilskeestä, mutta lopulta luulen, että tämä muutos oli kaikenkaikkiaan erittäin hyvä ja odotettu muutos perheessämme. Sitä se on sitä suuremmalla syyllä nyt, kun koronavirus on alkanut taas kiristää otetaan kaikkialla, joten tuntuu hyvältä olla poissa kaupungista ja sen rajoituksista. En kiellä ollenkaan korona-ajan vaikutusta tähän päätökseen, sillä ilman sisällä vietettyjä kuukausia en olisi ehkä koskaan suhtaunut muuttamiseen maalle niin suopeasti. Ehkä nämä ovat niitä asioita, jotka ovat lopulta niitä korona-ajan positiivisia muutoksia, kun joudumme miettimään elämäämme ja sitä, mikä meille on tärkeää.
Maaseudulle muuttaminen on tuonut kaikenlaisia uusia asioita opittavaksi. Olen tottunut kaupungin ruuhkaan, mutta nyt on totuttava ajelemaan kapeaa maalaistietä, joka on niin kapea, että minua hirvittää, sillä kaksi autoa mahtuu juuri ja juuri tielle rinnakkain samaan aikaan. En halua vielä ajatella pimeää talvea ja valotonta tietä. No, ehkä siihenkin tottuu. Liukasta ei onneksi ainakaan tule. Maisemat täällä ovat kuitenkin henkeäsalpaavan kauniita. Samoin minua ihastuttaa vieri vierissä sijaitsevat pikkukylät, joissa silti on vielä elämää. Ja jok’ikisestä kylästä tuntuu löytyvän kirkko, joka on usein rakennettu joskus todella kauan sitten. Naapurikylän kirkko on peräisin 1100-luvulta. Ajelin toiseen pikkukylään lounaalle tanskalaisen ystävättäreni kanssa, sillä sovimme tapaavamme jossain Montpellierin ulkopuolella, kun maskin käyttäminen siellä tuli pakolliseksi keskusta-alueella. Maisemat ajomatkallani olivat niin kauniita, että minua harmittaa, että en saanut kuvia otettua, sillä yksin ajellessa se ei tietenkään ole mahdollista. Onneksi en tiennyt, että valitsemani reitti johti minut läheisen kukkulan toiselle puolelle, joten reitilleni mahtui kukkulalle nouseminen ja laskeutuminen serpentiinitietä pitkin. En ole ikinä itse ajanut kapeaa vuoristotietä, joka menee aivan vuoreenrinteen reunaa pitkin, joten sydämestä hieman kirpaisi muutamaankin kertaan, mutta siitäkin selvittiin.
Siinä ajellessani ehdin ajatella sitä, kuinka pelkomme tai niiden kohtaaminen tekevät meidät vahvemmiksi. Jos olisin saanut valita, olisin valinnut toisen reitin. En kuitenkaan tiennyt, mitä oli luvassa aivan niin kuin oikeassakaan elämässä ei tiedä, mitä tuleman pitää eikä takaisinkaan enää voinut kääntyä. Siis pelot vahvistaa, jos niiden antaa vahvistaa. Mietin, minkälaisia pelkoja meillä voi olla. Yksi pelko on tietenkin silloin, kun elämämme on vaarassa. Toinen pelko johtuu tuntemattomasta: kun emme tiedä, mitä on luvassa, kun tulevaisuus on epävarmaa. Kolmas pelko syntyy, kun pelkäämme menettävämme meille jotain tärkeää. Neljäs pelkomme ehkä on naurunalaiseksi joutumisen pelko. Niin, ehkäpä täällä uuden elämän edessä on joutunut kohtaamaan nuo kaikki pelot enkä vieläkään ole päässyt niistä kaikista irti. Silti olen oppinut jollain tavalla elämään niiden kanssa rintarinnan. Ne eivät enää säikäytä minua olemassaolollaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ne saavat rauhassa olla olemassa ja yritän olla ottamatta niitä huomioon elämässäni.
Juttelin suomalaisen kanssasisareni kanssa niistä tunteista, joita ulkomailla eläminen aiheuttaa. Totesimme yhdessä, että kukaan muu kuin suomalainen ei tuomitse itseään niin ankarasti kuin me. Meidän oma sisäinen puheemme voi olla hyvin tuomitsevaa ja ankaraa. Vaikka tekisimme mitä tahansa, se ei ole koskaan riittävää. Aina löytyy jotain, jota olisi voinut parantaa tai tehdä eri lailla. Täällä Ranskassa olen oppinut suhtautumaan itseeni pehmeämmin, sallivammin. Vasta kälyni purkaus siitä, kuinka äärimmäisen hienosti olen pärjännyt täällä, kuinka rohkean teon olen tehnyt lähtiessäni tänne uuteen maahan ja opetellessani sen kielen, saa minut ajattelemaan asiaa uudella tavalla. Röyhistän jo vähän rintaani. Niin, se jos mikä on oikean ranskattaren asenne. Maqnifique! Silti kultturimme opit ja sallitut käytöstavat ovat iskostuneet syvemmälle kuin uskoisikaan.
Kotisuomessa meille on opetettu, että lautasta ei missään nimessa saa nuolla tyhjäksi leipäpalalla, ei varsinkaan ravintolassa. Mikä moukkamainen tapa! Kun on valmis, aterimet asetetaan kello viiden asentoon merkiksi, että on lopettanut aterioinnin. Nämä säännöt saa kuitenkin autuaasti unohtaa Ranskassa, sillä olit sitten kotona tai ravintolassa, tee niin kuin haluat. Itse asiassa lautasen nuoleminen leivällä on merkki siitä, että ruoka oli maukasta ja siitä halutaan nauttia viimeiseen pisaraan. Sitä voi jopa ajatella tyytyväisyyden osoituksena kokille herkullisesta ateriasta. Myöskään säännöt ruokailuvälineiden asettamisesta lautaselle tiettyyn asentoon eivät päde täällä. Ne saa jättää mihin tahansa asentoon itseä huvittaa. Vaikka jättää ruokailuasentoon lautasen molemmin puolin. Se, millä on merkitystä, on ruokailuvälineiden kädessä pitämisellä tai niiden irtipäästämisellä, sillä sen mukaan tarjoilija ajattelee, jatkaako ruokailija vielä vai onko hän valmis. Kun olin lounaalla tanskalaisen ystävättäreni kanssa, (raukkaparka) tarjoilija(t) kävi(vät) kysymässä useampaan otteeseen, olemmeko jo valmiita, kun olimme irroittaneet otteemme aterimista keskusteluun syventyneenä, kun ja siitä huolimatta, että lautasillamme oli vielä ruokaa. Joka kerta tiedostin erheeni, mutta uudet tavat iskostuvat muistiin hitaasti.
Pelko jostain, mitä ei edes oikein osaa selittää, saattaa istuutua olkapäälle juuri muutoksen hetkellä. Juuri silloin, kun on päätös on jo tehty ja olet ottamassa ensimmäisen askeleen. Aina ei edes pysty eritellä, mistä pelon muodosta on kyse. Olen tuntenut tuon saman tunteen jo niin monta kertaa, että osaan jo pysähtyä katsomaan sitä kauempaa. Silti en ole tullut sille immuuniksi. Lähteminen – ensimmäisen askeleen ottaminen on se kaikista vaikein. Oman itsensä kohtaaminen sillä hetkellä, kun on kaikista haavoittuvaisin, voi silti opettaa paljon itsestä. Jos en olisi koskaan lähtenyt, olisi monta asiaa jäänyt oppimatta itsestäni. Olen viime aikoina kuullut monta kertaa, kuinka vaikutan löytäneeni jonkinlaisen harmonian tai rauhan itseni kanssa. Siltä minusta juurikin tuntuu. Onni saattaa olla niissä pienissä ohikiitävissä hetkissä – jotka huomaa juuri siinä herkullisen aterian jälkeen leipäpalalla lautasta puhdistaessa – oli se sitten omassa kulttuurissa sallittua tai ei.
Sinä riität, sinä riität
olet kaunis juuri noin
Ja sä löydät vielä jonkun
joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität
olet täydellinen noin
Aurinko nousee, aurinko laskee
mut hymys aina loistaa voi
Mikko Harju: Sinä riität
Ranskattarena 