Nyrkki

Viime aikoina on silmiini osunut monenlaisia lausahduksia, jotka ovat sitten jääneet mieleeni pyörimään pidemmäksi aikaa. Tämän viikon lauseeni on: kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Niinpä sitten jäin miettimään tuota lausahdusta ja sitä, että minun on pakko ollut kasvaa PALJON viimeisten lähes kahden vuoden aikana, sillä en osaa ihan heti sanoa, milloin olisin ollut niin paljon juuri siellä – epämukavuusalueella. Aluksi kaikki oli epämukavaa – olin siis epämukavuusalueella lähes koko ajan, mutta en vieläkään voi sanoa, että olisin kuivilla. Sitten mietin, että mitenhän sitä kasvua voisi mitata tai arvioida. En varmaan itse sitä pysty sanoa. Tietenkin Suomessa ollessa sitä muutosta olisi tai oli helpompi nähdä, sillä pystyin ajatella sitä, miten olisin aikaisemmin ajatellut tai toiminut ja miten reagoisin tällä hetkellä. Ehkä siis jossain ja jotenkin tulen sen vielä huomaamaan, sillä siihen kysymykseen en vielä löytänyt vastausta.

Préfecture de Montpellier

Sitten mietin sitä, miten aluksi kaikki oli niin uutta, että epäröin joidenkin asioiden tekemistä sen takia, että en tiennyt, miten joku asia täällä hoituisi. Siispä viivyttelin joidenkin asioiden tekemistä. Ensimmäisellä kaupunkikierroksella jätin kahvilakierroksen väliin ihan vain sen takia, että minua pelotti mennä kahvilaan aloittelijan ranskallani. Tietenkin sitten seuraavalla kerralla pakotin itseni sinne kahvilanpöytään, sillä tiesin, että jostain se on aloitettava. Alussa jopa kauppareissu saattoi aiheuttaa hikipisaroita otsalleni, sillä jotenkin se sellainen, häh, mitä sanoit – olo ei ole mitenkään mieltä nostattava. Niinpä tänään ymmärsin, että ensimmäinen vuosi meni sellaisessa maha rusinana olotilassa – tai ehkä nyrkki vatsanympärillä olossa. Ehkä se voisi kuvata sitä oloa, kun koko ajan varautuneessa jännitystilassa. Tuo olo saattaa yllättää minut vieläkin, jos olen jollain tavalla aivan uudella alueella – joko fyysisesti tai henkisesti. Tosin tällä hetkellä huomaan jo tuon nyrkin ja alan jo osata avata sen tietoisesti. Saatan tajuta, että nyt nyrkki pitää minua otteessaan ja tietoisesti rentoutan mieleni. Silloin rentoudun näkemään kaiken sen kauneuden ympärilläni ja ehkä jopa ihmettelemään, että hei, miten minä tänne tupsahdin ja milloin minä oikein opinkaan puhumaan ranskaa, wau!

Aikaisemmin nuo hetket ilman nyrkkiä olivat melkoisen lyhyitä, mutta silti saavuttivat minut tasaisin väliajoin, silti aina vähän yllättäen. Ehkä nuo hetket olivat sen vuoksi niin arvokkaita, että niiden takia tai kannustamana jaksoi elää nyrkin kanssa siellä epämukavuusalueella. Siispä, ehkä tietoisesti nyrkin avaaminen onkin sen kasvun merkki. Ainakin olen alkanut avautumaan täällä mieleltäni aivan uudella tavalla. Ei ole kauaa, kun olin taas kaupan tiskillä lausumassa puhelinnumeroani. Myyjärouva ei ymmärtänyt lausumistani numerolle 52, täällä kun puhelinnumerot annetaan usein kymmennumeroittain. Toinen myyjätär tuli apuun ja avusti sanoen, että minä sanon sen etelän aksentilla. Hän kauniisti pelasti tilanteen ja antoi minullekin kivan olon. Hieman epäilen sitä, että varsinaisesti minulla olisi vielä etelän aksentti, vaikka varmaankin kopioin kuulemiani sanontoja tai tapoja sanoja. Päädyimme yhdessä naurahtelemaan sille, kenellä on minkälainen aksentti, ja minähän toki voitin kilpailun kaikista voimakkaammalla aksentilla. Mietin sitäkin, että onko ihan ok puhua aksentilla, kyllästynköhän joskus olemaan se, joka puhuu eri tavalla ja kuinkahan paljon aksentista on mahdollista kadottaa vuosien aikana. Juuri nyt hyväksyttävä on se, että puolentoista vuoden ranskanpuhumisen jälkeen aksenttini ei voi olla kuin voimakas ja huomiotaherättävä.

Ranskalaisissa olen toisinaan jäänyt ihmettelemään sitä, kuinka he ehkä huomatessaan, tietäessään tai arvatessaan minun olevan ulkomaalainen päätyvät kuitenkin käyttämään ilmaisuja, jotka eivät ole kaikista helpoin ymmärtää. Nyt ehkä jo ymmärrän yhtä jos toistakin, mutta alussa tuli tilanteita, joissa vain jäin katsomaan lähes suu auki, että mistäköhän nyt on kyse. Kaupan kassa kysyy usein, maksanko sinisellä kortilla, carte bleue sen sijaan, että käyttäisi ilmaisua carte bancaire, joka olisi huomattavasti helpompi ymmärtää tarkoittavan pankkikorttia. Lasten perhepäivähoitaja kertoi tekevänsä sillan, faire le pont, kun ei työskennellyt torstain kansallisen vapaapäivän jälkeisenä perjantaina. Oli ihan pakko tarkentaa, että mistäköhän sillasta on kyse, ja jotenkin se sitten selveni, mistä asiasta oli kyse. Tänään jo ymmärrän kassatytön hyvin puhekielisen kysymyksen, haluanko säästää bonukset. Ei siis ihme, että aluksi ajattelee, että en osaa enkä ymmärrä mitään, jos keskutelukumppanimme kanssa olemme aivan eri tasoilla. Nyt tarvitsisin varmaan jonkin puhekielen ranskan kurssin, vaikka ihmeellisesti aivot osaavat ajan kanssa keksiä selitykset ilmauksille. Tuskin on kuitenkaan ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun jään haavi auki katsomaan, että mitähän jokin ilmaisu mahtaa tarkoittaa.

Mitä enemmän ymmärtää, sitä enemmän ymmärtää myös sitä matkaa, minkä olen jo kulkenut. Ymmärrän sen, että ei ihme, että matkalleni mahtui niitä epätoivoisia hetkiä, kun ajattelin, että en ikinä opi tai en ikinä ymmärrä. Jo tämä ajatus ja ymmärrys saa minut suhtautumaan itseeni hieman pehmeämmin ja ajattellen, että eihän vika oikeastaan edes ollut minussa. Minä kuuliaisesti olen noudattanut kielioppia, kun toiset ovat viäntänneet minulle savvoo. Ei ihme, että emme ole aina kohdanneet näiden ranskalaisten kanssa. Niin opettavaisia kuin kuluneet kuukaudet ovat olleetkin toivon kuitenkin, että jatkossa tapaan ystävääni nyrkkiä hieman harvemmin kuin kuluneen vuoden aikana. Toisinaan tekee hyvää olla epämukavuusalueella ja ehkä olen vähän tiedostaenkin sinne hakeutunut, sillä periaatteellisesti en pidä siitä, että pelkään asioita. Silti olen saanut ehkä vähän tarpeekseni jo tästä vatsankuristusotteesta ja odotan, että pääsen nauttimaan sellaisesta carpe diem – olotilasta ja flowsta, jossa voi jo vähän naatiskellen päästellä eteenpäin.

Näin sävel soi askelten
Se ainut laulu pojalle on
Oi missä on tyttö sen
On pojan sydän niin rauhaton
Näin kerran luona puistonportin pielen
Nuo askeleet hän kuuli yllättäin
Hän taisi yhden sanan ranskankielen
”Cheri” hän kuiskas näin

Helena Siltala: Ranskalaiset korot

2 Comments

  1. Olipas mielenkiintoinen postaus! 🙂 Olen ranskaa opiskellut pari vuotta itsenäisesti ja saavutin alkuvuonna A2-tason. Tosi, koska sitä ei niin paljon käytä arjessa, niin taidot helposti ruostuu. Mutta niin rakastan sitä kieltä! 🙂 Sun blogi vaikutti myös kiinnostavalta, lähti seurantaan.
    Bon courage Marjo!

    Liked by 1 henkilö

  2. Kiitos Jasmina! Ranska on ihana kieli, mutta ainakin minä jouduin aluksi tehdä töitä sen kanssa. Verbit, numerot, ja lauseenjärjestys, huh! Ja kun tulin Ranskaan, en ollut käynyt kuin yhden puolikkaan alkeiskurssia. Nyt toivottavasti jo pääsee vähän helpommalla. 😉 Tervetuloa seuraamaan ja palkitsevia ranskanopintoja!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s