Joutsenen siivillä

Ajatukset viipyilevät vielä Suomen maisemissa, tapahtumissa ja ihmisissä. Liitelen joutsenen lailla vielä Suomen muistoissani. Lähtö Suomesta oli jälleen vaikeaa, vaikka tiesinkin, että paikoilleenkaan ei voi jäädä. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että siellä se Suomi odottelee. Suomen taianomainen kesä tuntui ja näytti ihanalta. Kuinka usein mahdammekaan olla huomaamatta sitä ihmettä, joka käsissämme on? Joskus sen ihmeellisyyden huomaa vasta jälkeenpäin, joskus sitä ei ehkä huomaa ollenkaan. Hieman itsekkäästi ajattelen tämän matkan jälkeen, kuinka onnekasta olikaan poimia rusinat pullasta, kun kerrankin Suomesta saa nauttia ne parhaat palat ilman naamaa piiskaavaa viimaa ja viikkokaupalla harmaana massana roikkuvia pilviä. Juuri niinhän me teemme matkustaessamme viikoksi aurinkoon nauttimaan uusista maisemista. Nappaamme rusinat etelän rantakohteista. Ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä hetkestä. Miten opettavaista on siis nähdä Suomi kerrankin matkailijan silmin.

Ei joutsenia – vaan flamingoja

Onnentunteita Suomen matkan aikana ehtii kokea monia. Ensimmäinen niistä tulee jo istuessani lähtövalmiina Pariisin lentokentällä Finnairin koneessa. Siinä on jotain niin isänmaallista, että kyyneleet pyrkii silmäkulmista esiin. Yritän karkoittaa ne nopeasti, ettei kukaan vain huomaa liikutustani. Sama liikutuksen tunne tulee uudelleen, kun kävelemme hiljaisen lentokentän poikki kohti tuloaulaa, kun pehmeässä kesäillassa katselen Finnairin lauttuetta parkkeerattuna kotikentälle, koti-Suomessa. Siinä, jos jossain on jotain suomalaista, isäinmaalaista. Se on ensimmäinen kosketus jälleen Suomeen ja se tuntuu hyvältä. Toinen muistutus lähestyvästä kotimaasta tulee sekin lentokoneessa, tällä kertaa syömisen muodossa. Saamme ihanalta näyttävän kaurasämpylän, josta haukkaan innokkaana palasen. Ihana raikas maku valtaa kieleni, kunnes äkkään sämpylän sisältä paprikasiivun. Olen jo täysin unohtanut tämän joka paikassa uhkaavan vaaran: suomalaisten innostuksen paprikaan. En tunne ketään, joka rakastaisi sen makua, mutta silti se on vallannut suomalaisen valmisruoka- ja ravintolakeittiöt. En pidä paprikasta, mutta sen lisäksi saan sitä mahan kipeäksi. Niinpä lounasruokavalikoima voi muuttua yllättävän kapeaksi, sillä sitä löytyy ties mistä kastikkeesta, grillatuista vihanneksista ja niin, sämpylöiden sisältä. Paprikaa en siis ainakaan jää kaipaamaan.

Luen jo kotiinpalattuani Ylen uutisoinnin suomalaisista ja suomalaisten ”rakkaudesta” seisoviin pöytiin. Jään miettimään asiaa ja totta on, että en muista syöneeni buffasta koko Ranskassa oloaikanani. Ainoastaan Toulousessa hotellissa söin aamiaista jonkinmoisesta seisovasta pöydästä. Tietenkin lounasaikaan seisova pöytä puolustaa paikkaansa sen nopeudella. Kai siinä silti on jotain hyvin suomalaista. Ranskassa lounasaika on paljon pidempi, jotta ranskalaiset saavat nauttia hitaasta lounaasta lounaskumppanin kanssa. Ranskassa nopeus ei ole valttia. Suomessa ollessani ehdin todeta senkin, että suomalaiset osaavat pitää kohteliaasti yllä sosiaalista etäisyyttä. Näin oli jo ennen korona-aikaa ja nyt se on arvossa arvaamattomassa. Poikkeuksena tähän on kuitenkin ruoka. Hotellin aamiaisella ei ole tietoakaan etäisyydestä. Jonoista ja etäisyyden pitämisestä ei ole puhettakaan. Kaikkea on hamstrattava lautaselle mahdollisimman nopeasti, kai ettei ruoka vain lopu kesken. Huomaan, että hamstrausinto on tarttumassa minuunkin. Nyt äkkiä lautaselle tuohon väliin ja sitten tuolta seuraava lusikallinen.

Paluu takaisin Ranskaan jännittää niin ikään. Miltä minusta tuntuu? Voiko olla mahdollista, että en tunnekaan oloani kotoisaksi? Muistan ensimmäiset matkani Ranskaan, kun kaikki tuntui vieraalta ja oudolta. Lentokentän henkilökunta sai hermoni kireälle, sillä mielestäni he olivat epäkohteliaita. Asiaan ja kokemukseeni vaikuttivat varmasti lastenvaunukatastrofit, vauvan maitotönikät ja vauvanruokapurnukat. Niin ei käy tällä kertaa. Ihmettelen ääneen, että ovatko ihmiset muuttuneet ystävällisemmäksi vai johtuuko se siitä, että nyt voin ymmärtää heitä. Lentokentällä ja juna-asemalla kaikki on suurta kaaosta, jossa ihmiset tönöttävät ei minkään moisissa jonorykelmissä. Silti siinä on jo jotain tuttua, kotoista. Junassa katselen Provencen maisemia, kivisiä maalaistaloja ja kaukana kohoavia kukkuloita. Tässä maisemassa alkaa olla jotain tuttua, voin tuntea sen lämpöisen pehmeyden. Mietin edelleen sitä istuessamme taksissa. Toisinaan kaikki on yhtä kaaosta, mutta silti kaikessa on tiettyä pehmeyttä, joustavuutta. Elämä on vähemmän kulmikasta. Se on soljuvaa, siinä on pirskahtelevaa naurua. Siinä on kauneutta, nautinnon hakua. Siinä on ymmärrystä, että emme ole kaikki samanlaisia. Yhtäkkiä ymmärrän, miksi suuret suomalaiset taitelijat ovat historian saatossa matkanneet muualle, ehkä Pariisiin, ehkä Italiaan. Ehkä he ovat siellä olleessaan nauttineet tietystä suunnitellusta kauneudentavoittelusta ja sallitusta nautinnon etsimisestä. He ovat imeneet vaikutteita siitä eurooppalaisesta pehmeydestä. Palatessaan koti-Suomeen osaa nauttia taas sen raikkaudesta, luonnollisuudesta ja aitoudesta. Ehkä suurimmat rakkaudentunnukset kotimaalleen voi kirjoittaa, maalata tai säveltää vasta sitten, kun voi nähdä sen oikean merkityksen.

Ateneum

Minä puolestaan ymmärrän, miten suuri onni on voidessaan kutsua kahta paikkaa kodikseen. Voin sanoa, että helpolla se ei ole tullut. Se on vaatinut aikaa, yritystä ja hyväksymistä. Ehkä se on sitä, että hyväksyy muutoksen osaksi elämää. Luin juuri lauseen, jonka mukaan muutos tapahtuu nykyhetkessä. Se ei tapahdu menneisyydessä eikä se tapahdu tulevaisuudessa. Muutos on nyt. Tänä keväänä olen ymmärtänyt tuon omalla kohdalla hyvin konkreettisesti. Vielä enemmän sen voi nähdä tässä hetkessä, jossa elämme jälleen muuttolaatikkojen keskellä. Muutto on hyvin konkreettinen esimerkki muutoksesta. Kaikki muuttuu hiljalleen, jokainen hetki on lähempänä jotain uutta, erilaista, ehkä myös jotain, josta emme oikein vielä tiedä. Muutos voi olla pelottavaa ja sitä se usein oikeastikin on. Silti muutos on läsnä tässä joka hetki. Minua nuo muuttolaatikot muistuttavat tästä totuudesta juuri nyt. Kaikki muuttuu hiljalleen, joka hetki, kunnes yhtäkkiä se päivä on tullut, kun muutos on totta. Olen hypännyt kuilun yli ja selvinnyt. Muutos on tapahtunut, elämä jatkaa kulkuaan ja kaikki jatkaa muuttumista kohti seuraavaa hyppyä tuntemattomaan.

Voi haaveet hukkuu aaltoihin
Toiveet vaihtuu pelkoihin
Tietyt asiat ei muutu kuitenkaan
Pysyn aina rinnalla
En vajoo pidät pinnalla
Ei joutsenet voi lentää ilman toisiaan
Brädi: Joutsenet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s