Aikamatkalla

Tänä vuonna mikään ei ole jännittänyt vielä niin paljon kuin Suomeen palaaminen. Matkantekoon liittyi tietysti kaikki jännitykset ja varotoimet koronan takia, mutta eniten sen takia, että olen ollut kokonaisen vuoden pois Suomesta. Ihminen kaipaa takaisin juurilleen, niinpä myös minäkin. Paluu kotiin on aikamatka menneeseen. Täällä minä olen kasvanut, asunut ja elänyt. Täällä minä olen tullut aikuiseksi, sitten vanhemmaksi ja sitten lopulta minuksi. Suomi on paljon kauniimpi kuin muistankaan. Olen palannut taianomaiseen maailmaan, jossa kaikki on hiljaista, rauhallista ja levollista. Ihmiset istuvat juttelemassa terassilla, mutta ääniä ei kuulu. Autot ajavat, mutta tuntuu kuin ne leijailisivat hiljalleen ilmassa. Hiljaisuus on niin voimakasta, että se hämmentää. Valon määrä on käsittämätön. Yö on niin valoisa, että ensimmäisenä yönä ei nukuta. Samalla kaikki on niin kaunista, että ei edes tee mieli mennä nukkumaan, vaan valvoa ja katsella maiseman kauneutta. Aamuvarhainen joogaharjoitus on taianomainen valoa täynnä olevassa aamussa.

Paluu menneeseen on myös vahvistus siihen, miten paljon kaikki on muuttunut viime kuukausina. Kaikki vahvistaa ajatusta, että näin kaiken kuului mennä. Muistan, kuka minä olen ollut ennen muuttoa ja kuinka hieman onnahdellen olen löytänyt takaisin juurilleni. Jotain minussa on muuttunut, mutta pohjimmiltani olen edelleen minä. Voin tavoittaa sen vanhan minäni ja siitä hyvän olon tunteesta tiedän, että olen oikealla polulla. Samalla myös tietynlainen vierauden tunne on saavuttanut minut. Yhdellä lailla tunnen tietenkin kuuluvani joukkoon täällä – se on selvää, mutta toisaalta katson kaikkea vähän ulkopuolelta. En enää toimi samalla tavalla kuin täällä toimitaaan. En ajattele kaikesta enää samalla tavalla. Toisaalta on raikastavaa katsoa omaa kotimaataan vieraan silmin, sillä silloin näkee sen erikoisuuden ja ihmeellisyyden, jota en usko tavallisesti suomalaisena näkevän.

Suomalaisuudessa on jotain hyvin syvällistä, juurevaa. Samalla siinä on jotain hyvin, hyvin vastakohtaista. On kesä, joka on äärimmäisen valoisa. On talvi, joka on äärimmäisen synkkä. Me suomalaiset elämme kahdessa eri ääripäässä. Olemme syvällisiä ja hiljaisia. Siinä on jotain kaunista, mutta myös pelottavaa. Hiljaisuus on jotain, joka jää usein yksinäisyydeksi. Emme välttämättä jaa tunteitamme ja ajatuksiamme. Kaikesta on selvittävä yksin, valittamatta. Maailman onnellisin kansa saattaa myös olla maailman yksinäisin. Tällä matkalla ensimmäistä kertaa mietin, että päinvastainen kokemus olisi saattanut olla vielä vaikeampi. Kun olen Ranskassa kokenut erillisyyttä muista, yksinäisyyttä ja ystävien puutetta, ehkä sama kokemus olisi ollut vielä syvempi Suomessa. Muuttaminen ulkomaalaisena Suomeen saattaa suistaa täydellisyyteen hiljaisuuteen. Kun täältä katson elämääni Ranskassa, oikeastaan en taida ollakaan yksinäinen. Enhän suomalaisena kaipaa koko ajan seuraa tai aktiviteettia. Mikä järisyttävä oivallus.

Minusta on ihanaa ja kotoisaa olla Suomessa. Nautin luonnosta, hiljaisuudesta ja ihmisten tarkkailusta. Tunnistan kuitenkin sen tunteen, että en koskaan ole ollut sielultani täysin suomalainen. Täällä Suomessakin tunnen jonkinlaista erilaisuutta, sopeutumattomuutta muihin. Yhtäkkiä ymmärrän, että kulttuurien sekamelska sopii minulle. Kun ymmärrän, että minulla on oma pieni yhteisöni Ranskassa. Olen sopinut jo kotiinpalattuani lounastreffeistä tanskalaisen ystävättäreni kanssa. Perulais-ranskalaiset naapurimme on kutsuttu jäähyväis-aperolle. Kun yhtäkkiä kaipaankin myös uuteen kotiin. Kun nautin siitä sekamelskasta ja kansainvälisyydestä. Juttelin kerran amerikkalaisen puheterapeutin kanssa lasten monikielisyydestä ja kielenoppimisesta. Selitin hänelle – amerikkalaiselle – jotain popcorneista. Hän katsoo minua kysyvästi. What is that? Popcorn? Minä mietin hetken, selitän sitten, mitä tarkoitan. Maissinjyviä. Lamppu syttyy. Tarkoitat pApcorneja. Lausumiseni ei ollut amerikkalaiselle selkeää. Tämän jälkeen naurattaa. Muistan varmaan ikuisesti puhua amerikkalaiselle pApcorneista. Luin Facebookista erään henkilön kommentin ulkomaille muuttamisesta ja kuinka hän ei ymmärtänyt siihen tarvittavaa rohkeutta ennen kuin muuton jälkeen. Jäin miettimään tuota ajatusta ja samaistun tuohon ajatukseen täysin. En ole pitänyt itseäni rohkeana ennen lähtöä. Ehkä vasta nyt ymmärtää sen, mihin sitä rohkeutta tarvitaan. Ehkä kuitenkin parempi niin, että sitä ei ehtinyt tai ymmärtänyt miettiä etukäteen.

Rikkautta on se, että löytää paikan, joka tuntuu sydämessä kodilta. Onnea on se, kun löytää paikan, jossa on hyvä olla. Juuri nyt hyvältä tuntuu, että se on Ranskassa. En kuitenkaan ajattele, että se olisi loppuelämän sijoituspaikkamme. Tilanteet muuttuu, tärkeysjärjestykset vaihtuvat. Ehkä viiden vuoden päästä tilanne on toinen. Tai kymmenen. Kuka tietää, ehkä kaikki on sitten toisin. Niinpä en kirjoita loppuelämän sitoumuksia minkään maan kanssa, mutta juuri nyt hyvä on näin. Olen iloinen, että pääsin Suomeen katsomaan, että se ei ole kadonnut minnekään. Se on edelleen täällä juuri niin vilvoittavana, virkistävänä ja raikkaana kuin sitä olen mielessäni kantanut. Kunpa vain voisinkin tallentaa hetkiä pulloon, jonka ikävän hetkellä voisin avata ja kokea sen kauneuden uudelleen. Sitä varten pitää kuitenkin odottaa jälleen seuraavaa matkaa.

Onko tuulessa tuoksuva hyvä se mitä luulen
Onko pilvissä loikkiva valo sama jonka kuulen
Onpa sateella voimaa, mutta ei ne sitä salailleet

(Oi ihana valo)
Niin on nimesi kaunis sana
(Ihana valo)
Onko portit jo auki
(Oi ihana valo, ihana)
Sinä olet aurinko

Samuli Edelmann: (Sinä olet) Aurinko