Kuluneella viikolla olen miettinyt paljon, mitä merkitsee olla ”valmis” osittain tietenkin sen takia, että hain tutkintotodistuksen yliopistolta ja toisaalta kaikkien tulevien muutoksien takia. Helposti tulee ajateltua, että ”en ole vielä valmis” tekemään sitä tai tai tätä. Usein haluaisin ajatella näin. Enhän minä vielä pysty tähän. Samalla jään miettimään, milloin minä sitten olisin ”tarpeeksi” valmis. Kuinka paljon minun pitäisi vielä tehdä, kuinka paljon enemmän valmistella? Onko sellaista tilaa olemassakaan kuin tarpeeksi valmis? Onko elämässä sellaista tilannetta, jossa kaikki palaset olisi valmiina, että mitään ei pitäisi lisätä ja kaikki olisi yksinkertaisesti valmista. Jos sitä valmista jäisi odottelemaan, tulisiko koko elämästä mitään? Kun valmistautuu tulevaan matkaan, edeltävä viikko on aina vähän epätodellinen. Ensin joitakin asioita ei viitsi tehdä, kun on vielä liian aikaista. Sitten, kun lähtö lähestyy, asioita on aina jotenkin liikaa tehtäväksi. Tulee kiire. En minä ole vielä valmis. Jos sitä tarpeeksi tai oikealla lailla valmista jäisi odottelemaan, ei kai yhdestäkään lähdöstä tulisi yhtään mitään. Jos sitä täydellistä kielitaitoa jäisi odottelemaan, ei ikinä voisi puhua sanaakaan. Jos sitä täydellistä ammattitaitoa jäisi hiomaan, ei yhtäkään uutta työpaikkaa tulisi haettua.
Ehkä se epävalmius ja valmistautumattomuus valmistaa tulevaan kaikista parhaiten. Kun tulimme tänne, oli helppoa ja houkuttelevaakin sanoa: jos vain olisin alkanut ranskanopintoni jo Suomessa. Tällä kertaa ei kuitenkaan auttanut jäädä miettimään, jossittelemaan tai hokemaan sitä. Piti vain ottaa askelia eteenpäin ja lähteä matkaan. Tänä päivänä huomaan ranskaa puhuessani, että useinkaan en enää ajattele etukäteen, mitä sanon. En ehdi ajatella, ”onkohan tämä varmasti oikein”, onkohan kaikki asiat oikeassa järjestyksessä. Tärkeintä on, että asia tulee selväksi. Olen jo huomannut, että ihmisten tapa suhtautua muuttuu, kun on saavuttanut jonkin tietyn kielitaidon. Kun pystyy ja uskaltaa jo vähän väittää vastaan. Tässä vaiheessa huomaan toisinaan törmäävääni jonkinlaiseen kulttuurimuuriin. Ranskalaiset voivat olla jääräpäisiä ja ylpeitä: kukaan muu kuin ranskalainen ei voi tietää jotain Ranskaan liittyvää asiaa, ei ainakaan ulkomaalainen. Viime viikkojen muutokset ovat muuttaneet tapaani ajatella. En näe enää itseäni samalla lailla erilaiseksi kuin vielä vähän aikaa sitten. Tietenkin tiedostan sen, että olen erilainen, ulkomaalainen, mutta nyt minulle me olemme kaikki täällä samassa maassa samanlaisina. Sitten saatan nähdä sen toisen ihmisen silmissä, että hän pitää minua erilaisena, ulkopuolisena. Olo on outo. Joku toinen määrittää minut joksikin muuksi.
Minulle kansalaisuuksilla tai muillakaan titteleleillä ei ole ollut paljoakaan merkitystä. Täällä ollessamme aloin miettimään, että pitäisikö minun puhua lapsille siitä, mitä olemme. Pitäisikö minun määrittää heille, että olemme suomalaisia, ranskalaisia tai jotain siltä väliltä? En osaa tehdä eroa näiden välillä. Me olemme kaikkea tätä, mutta kaikista eniten me olemme ihmisiä. Minulle outoa on se, että me tai joku muu määrittää meidät joksikin: suomalaiseksi, kotimaiseksi tai ulkomaiseksi. En tiedä, miten lapsemme tulevat joskus määrittämään itsensä, mutta toivon, että heille normaali on tällainen sekamelska kaikkea. Eniten toivon, että he saavat aivan itse määrittää oman identiteettinsä niistä lähtökohdista, jotka he haluavat. Samalla tavalla ajattelen, että voimme itse määrittää itsemme valmiiksi tai epävalmiiksi. Antaako kädessäni oleva tutkintotodistus minulle enemmän arvovaltaa todeta itseni ”valmiiksi”? Vastaus tähän on kai kyllä, mutta minulle tämä on aina aiheuttanut kovasti päänvaivaa. Tässäkö se vuoden/vuosien uurastus on: tässä paperinpalasessa. Tässäkö se on, mikä joko antaa minulle arvovaltaa sanoa tai olla sanomatta asioita? Toisinaan siitä on toki hyötyä omalle itsetunnolle, että on se paperi, johon voi nojata ja sanoa, että kyllä minä tiedän, mistä puhun. Silti jos kaikista asioista jäisi odottelemaan lupaa tehdä jotain, lupaa avata suunsa silloin, kun on sanottavaa, saisi varmaan odottaa aika kauan.
Nämä kaikki tämän hetket muutokset saavat minut tietenkin miettimään, olenko minä tarpeeksi valmis tähän seuraavaan lukuun. Hyvä asia on se, että elämä ei jää odottelemaan sitä, olemmeko valmiita. Joskus on vaan pakko painaa kaasua tietämättä tarkalleen, mitä mutkan takana odottaa. Pitää vain uskaltaa ja luottaa siihen, että siellä mutkan takana on jo jonkun verran viisaampi, varsinkin kun paikalleenkaan ei voi jäädä. Jos osaa ottaa tulevan vastaan sellaisena kuin se tulee, ehkä siinä on valmiutta yhdelle ihmiselle ja elämälle tarpeeksi.
Mä olen odottanut sua
Juuri näin piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan
Tiesin sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto
Nyt se vyöryy rantaanAntti Tuisku: Hyökyaalto
Ranskattarena 