Yhteyden luomista ja pitämistä

Ilmassa täytyy olla keski-kesän taikaa. Kesä on parhaimmillaan juuri nyt: vielä raikas, mutta valmis syventämään kauneuttaan. Kevään varovainen vehreys on muuttumassa kesän syvän vihreydeksi. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta eikä sillä ole kiire laskea. Kirjoitin yliopistolla kieliopin tentissä aikamuototarinan Suomen keskikesän auringosta, joka ei laske ollenkaan. Kuinka silmät avatessa on vaikea sanoa, onko aamu vai ilta, sillä kesällä aurinko ilahduttaa meitä läsnäolollaan aamusta iltaan. Täällä en niin huomannut juhannuksen lähestymistä muuta kuin siitä, että aamu valkenee aikaisemmin: täällä etelässä se tapahtuu kuuden maissa aamulla. Aamuyö on pimeä eikä siinä ole sitä samaa taianomaista hohtoa kuin Suomessa. Juhannusmuistot vievät telttaretkiin ja valvottuihin öihin ja matkantekoon pitkin Suomen teitä. Täällä juhannus menee hieman eri lailla ohi, mutta sydämessäni matkaan Suomen yöttömään yöhön.

Myös täällä kesä syvenee ja lämpenee. Kaskaat ovat taas alkaneet sirittää. Tänä vuonna niiden ääni on jo tuttu, lähes kutsuva. Hassua, miten joihinkin asioihin tottuu hiljalleen. Kuinka aluksi kaikki on vähän outoa ja erilaista ja sitten pikkuhiljaa niistä tulee tuttuja. Kun en enää huomaa ihmetellä niitä vaan kaikessa on jotain pehmeää tuttuutta, jonka varaan uskallan heittäytyä. Olen nauttinut kuluneista viikoista suunnattomasti. On ihana tunne, että kaikki alkaa sujua helpommin, vaivattomasti. Välillä tuntuu kuin olisin päässyt aallonharjalle, jonka mukana voin lasketella eteenpäin.

Olen ymmärtänyt oman vastuuni kokemuksestani. Olen miettinyt paljon oman kokemuksen jakamista ja sitä, että jos omaa tarinaansa ei jaa, kukaan ei voi tietää sitä, mitä minä tunnen, mitä minä elän. Muutama viikko sitten istun kälyni kanssa viinilasillisen äärellä ja kerron hänelle tunteistani. Tietenkin juuri nyt asiaa helpottaa se, että pystyn kertoa tuntemuksestani ranskaksi, sillä ilman yhteistä kieltä on hankala kommunikoida. En voi kuitenkaan laittaa kaikkea kielitaidottomuuden piikkiin, sillä aikaisemmin en ole edes yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu tai mitä minä kaipaan. Nyt olen vapautunut, sydämeni on avoin: Olkaa minun perheeni täällä, sillä minun perheeni on kaukana. Olkaa ranskalainen perheeni, täyttäkää kaipaukseni kuulua johonkin, ottakaa minut osaksi jotain. Kälyni katsoo minua kyyneleet silmissä ja sanoo, jos vain olisi tiennyt, mitä minä tunnen, mitä minä koen, hän olisi tehnyt asioita toisin. Olisin yrittänyt auttaa sinua.

Joskus omien tarpeiden kertominen on todella hankalaa. Joskus oman haavoittuvaisuuden näyttäminen pelottaa. Viime viikkojen aikana olen oppinut, että se kannattaa. Ehkä hiljalleen kaikki lokerot täyttyvät, puuttuvat palaset loksahtavat paikalleen. Olen tuntenut, että olen saanut jaettua jotain aitoa itsestäni muiden kanssa. En ole pelkästään erilainen vaan meissä on aina jotain, mitä voimme yhdessä jakaa. Olemme ehkä naisia, äitejä tai isiä, työtä tekeviä, yrittäjiä, omaa polkua etsiviä ihmisiä. Suomalaisuus on jotain, mitä kannan mukanani mihin tahansa menenkin. Ehkä se on oma supervoimani: jotain, joka tekee minusta juuri minut omalla suomalaisella tavallani.

Omien siteiden tunteminen ja ylläpitäminen kaukaa on tärkeää. On hyväksyttävä, että läheiset ovat kaukana ja toisinaan sen takia tunnen surua. Siitä huolimatta olen oppinut, että kaukana olevat läheiset voivat joskus olla lähempänä kuin arvaammekaan. Lapset luettelevat omaan perheeseensä kuuluvaksi Suomen mummun ja vaarin, serkut ja tädin. He voivat olla kaukana, mutta sydämessä lähellä. Toisinaan he ovat lähempänä kuin kukaan tiedämmekään. Olin poikani kanssa seurantatutkimuksissa sairaalassa, jossa piti maata paikallaan isossa vekottimessa 20 minuutin verran. Muuta ei tarvinnut tehdä kuin olla paikallaan. Madame, nyt lapsi ei saisi liikkua. Onnistuuko? En tiedä, mutta yritetään. Olen lapsen vieressä, pidän kädestä kiinni ja juttelen. Näen, milloin lapsen alahuuli alkaa väpättää. Vähän pelottaa ja itkettää, vaikka ei satukaan. Alan kuiskia omalla suomalaisella salakielellämme muistoja mummusta ja vaarista: Mitä mummun ja vaarin kanssa ollaan yhdessä tehty. Kuinka mummulle ja vaarille mennään lentokoneella ja junalla. Minkälainen se vaarin auto olikaan. Lapsi makaa hievahtamatta paikallaan muistelemassa. Jännitys ja pelko katoaa. Aika menee hujauksessa. Olemme matkanneet mummun ja vaarin luokse. Kaukaisuudesta mummu ja vaari ovat pitäneet lastani kädestä. Yhteys on jotain muutakin kuin näkemistä, se on tuntemista.

Meistä jokainen
On polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää
Ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi
Itseesi matkustaa
Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s