Kesäsade

Kesäkuun alku on täynnä lupausta. Joogakoulu saa avata ovensa, niin myös ravintolat ja kahvilat. Sosiaalinen elämä alkaa taas hiljalleen. Keskiviikkona lähden joogaan. En ehdi tarkistaa pyöräni kuntoa, joten päätän turvautua joukkoliikenteeseen. Joogakoululle pääsen ratikka-bussi – yhdistelmällä. Etsin lippuni, jota en ole tarvinnut piiitkään aikaan. Tuntuu todella oudolta valmistautua lähtöön. Mitä tarvitsen mukaan: joogamaton, pyyhkeen, vesipullon, bussilipun, kasvomaskin, käsidesin.. Mitä muuta? Huomaan, että olen sisäisesti ahdistunut. En haluaisi lähteä ja jättää lapsia. Olemmehan olleet niin tiiviisti yhdessä. Sen lisäksi minua ahdistaa bussilla meneminen, onhan joukkoliikenne ollut kiellettyjen asioiden listalla niin pitkään. Olenko itsekäs, jos vain mennäkseni joogaan, menen bussilla? Kamala syyllisyydentunne iskee niskaan. Olenko riski muille, jos nousen bussiin ihan vain huvikseni, omaksi ilokseni? Kaikki kiellot, varoitukset, syyllistämiset, epäilyt, huhut, salaliittoteoriat pyörivät mielessä. Koronavirus varmasti lymyilee jossain nurkan takana valmiina tartuttamaan kaikki, jos vain uskallaudun menemään bussiin. Olen kamala ihminen, pysyisin kotona, kaikki nämä ajatukset pyörivät päässäni. Lähden silti.

Tuntuu ihanalta olla taas ulkona aamulla aikaisin, kun liikkeellä on vasta vähän ihmisiä. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en voi olla toistamatta sitä. Aamun hiljaisuus on taianomainen, sen kauneus mykistyttävä. Jään odottelemaan ratikkaa, sieltä se tulee. Nostan maskin kasvoille ja nousen sisään. Tähän aikaa aamusta se on vielä tyhjä. Käsidesiä on tarjolla ratikassa, mutta kaivan oman pienen käsidesini ja puhdistan kädet. Kun on aika jäädä pois, varon koskemasta mihinkään. Kiirehdin bussipysäkille, josta nousen pian tulevaan bussiin. Bussin kuljettaja on eristetty omaan koppiinsa eikä etuovista nousta sisään. Noustessani keskiovesta bussiin en näe lipun leimauslaitetta missään, jätän lipun siis leimaamatta. Paluumatkalla havaitsen sen jo bussin keskiosassa, oven vieressä. En sano kuljettajalle mitään, sillä jotenkin maski naamalla hiljentää minut. Pois noustessani yritän jo huikata kuskille kiitoksen. Huh, selvisin hengissä. Ei tämä ollutkaan niin kamalaa, mutta kyllä paluu tavalliseen elämään vaatii hieman totuttelua. Sen verran kai pelottelut ovat tehneet tehtävänsä. Juttelen asiasta myös erään ystäväni kanssa ja hän myöntää myös kokevansa syyllisyyttä ulkona olemisesta. On ehkä siis kaksi vaihtoehtoa, joko pelkäämme sitä tai tunnemme syyllisyyttä. Niin tai näin, se ahdistaa.

Täällä Ranskassa on puhuttu oireista, joita kutustaan nimellä syndrome de la cabane, mökkisyndrooma –joka siis tarkoittaa ulosmenemisen pelkoa. Toisille parin kuukauden eristäytyminen kotiin on ollut miellyttävä kupla, joka olisi vielä voinut jatkua pidempäänkin. Sortir de la cabane, mökistä ulos lähteminen ja kontaktien pelko tunnetaan jo 1100-luvulta alueilla, jossa ihmiset ovat eläneet eristäytyneinä muista. Se on siis ehkä ihan normaali reaktio eristäytymiseen. Asiantuntijat muistuttavat, että kyseessä ei ole sairaus, ja yleensä lievissä tapauksissa ulkoelämään kannattaa totutella pikkuhiljaa, varovasti. Toinen ääripää, miten eristäytymiseen voi reagoida, on katarsis. Se on äkkinäinen tunnetila, joka johtaa puhdistumiseen tai elämänhalun heräämiseen ja voimistumiseen. Tämä tunnettiin jo antiikin filosofien keskuudessa niin kuin psykoanalyysissakin. Itse häilyn siis näiden kahden ääripään välissä. Suurimmaksi osaksi tunnen täydellistä euforiaa siitä, että elämä palaa normaaliksi. Pääsen joogaan, kahville, saan nähdä ystäviä ja tuttavia. Toisaalta sen pelon sijaan kai pelkään olevani riski muille.

Maskien kanssa eläminen tuo myös uusia haasteita elämään. Yhden kerran laitan huulipunaa lähtiessäni kauppaan, sillä en ajattele maskia. Unohdan koko jutun ja tajuan vasta kotiin palatessa miettiä, onkohan maski höyrystänyt huulipunat pitkin poskia! Alan jo hiljalleen tottua maskiin kaupassa käydessä, vaikka myönnän kyllä itsenikin kohdalla, että en jaksaisi sitä enää käyttää. Tavallaan siihen tottuu, toisaalta omalla kohdallani se turruttaa kaikki aistit. Kommunikoin vähemmän maski naamalla. Jopa toivon, että minun ei tarvitsisi puhua silloin, koska silloin sen olemassaolon tuntee paremmin. Huomaan myös, että kiinnitän vähemmän huomiota ihmisiin. Jälkeenpäin en pysty luomaan yhtään mielikuvaa päivän aikana tapaamistani ihmisestä. Lisäksi kommunikoinnista jää puuttumaan jotain oleellista, kun ei näe kenenkään ilmeitä ja eleitä. Ehkä äidinkielellä kommunikoitaessa tämä vielä jotenkin menee, mutta ranskaksi puhuessani jotain oleellista jää minulle puuttumaan. Selviän kyllä, mutta tiedän, että minulle suuri osa kommunikaatiota on myös ne sanattomat eleet, kuin myös suun liikkeet. Ne helpottavat ymmärrystä todella paljon. Sitä puutetta ei mitkään kauniin kuvioiset tai koristellut maskit poista. Maskit ovat tuoneet myös uuden roskaongelman, sillä ihmiset heittelevät käytettyjä maskeja maahan, kaduille ja mereen. Jotain ilahduttavaa maskit naamallakin, kun kaupassa ollessani muutama nuori mies tekee viikonloppuostoksia ja tungeksivat edessäni. Yritän ohittaa heidät, kun yksi nuorista miehistä komentaa kavereitaan: Attention les gars, että madame jolla on kauniit silmät pääsee ohi. Hämmennyn tästä aivan täysin, enkä saa sanottua sanaakaan. Miten ihanaa, että ihanat nuoret miehet huomasivat täti-ihmisen silmät. 😉

Uuteen elämään ja arkeen ei kuitenkaan totu kuin elämällä. Kun elämä vapautuu, on helpompi katsoa elämää uusin silmin ja nähdä uutta toivoa pilkottavan tulevaisuudessa. Monen viikon auringon paisteen jälkeen yhtenä iltana ilma alkaa viiletä ja taivas hämärtyä. Istuessani parvekkeella sade alkaa hiljalleen ropista ja se saa oloni tuntumaan kotoiselta kaiken tämän kesän keskellä. Mitä olisikaan Suomen kesä ilman yhtäkkiä yllättävää sadekuuroa?

Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen
Ja veisin sen laatikkoon
Avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun?

Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen, o-o-o-o
Olisitko valmis mut kohtaamaan
Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle
Sulle sukeltaisin helmen valkean
Istuisitko kanssani keskipenkille
Vastaisitko hellään suudelmaan
Pave Maijanen: Lähtisitkö?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s